Onko keskustelukulttuurimme avoin vai suljettu?

Keskustelu on viestinnän kovaa ydintä. Sen kaksisuuntaisuus tekee siitä osallistujille rakentavan prosessin. Hyvässä keskustelussa on aina kaksisuuntainen ja vuorotteleva yhteys keskustelijoiden välillä.

Esimerkiksi auton ostoa suunnitellessa ystävykset voivat puhua eri automerkkien ominaisuuksista ja päivittää tietojaan niiden testituloksista ja käyttökokemuksista. Vuorovaikutteinen viestintä vaikuttaa molempien käsityksiin ja myös mahdolliseen ostokäyttäytymiseen. Esimerkiksi kirjoittajien omat ehdottomat Nissan ja Volvo-fanitukset saattavat pehmetä puolin ja toisin.

Hedelmällisen keskustelun edellytyksenä on se, että siihen osallistuvilla on avoin mieli ja siten myös kyky vastaanottaa omia käsityksiä haastavaa informaatiota. Tämä vaatii erilaisuuden ja toiseuden tunnustamista. Aitoon dialogiin kuuluu sen hyväksyminen, että keskustelukumppanilla voi olla erilaiset käsitykset ja perustelut, joiden varaan hänen identiteettinsä rakentuu.

Aina avoin ja kunnioittava dialogi ei kuitenkaan onnistu. Hyvänä esimerkkinä tästä on poliittinen keskustelu, silloin kun poliitikon persoonallinen identiteetti kietoutuu hänen tunnettuihin poliittisiin käsityksiinsä. Tästä seuraa, ettei hänen kantojaan kyetä avoimesti arvioimaan, vaan keskustelu henkilöityy ja vastaväitteet koetaan hyökkäyksenä omaa persoonaa ja identiteettiä vastaan.

Presidentti Urho Kekkosen pitkä ura maan johdossa loi tilanteen, jossa Kekkosen henkilö ja hänen politiikkansa – etenkin ulkopolitiikka ja niin sanottu Paasikiven-Kekkosen linja –  sulautuivat toisiinsa. Kekkosen persoonaa ei voinut arvioida arvioimatta myös hänen politiikkaansa. Ja vastaavasti hänen politiikkaansa ei voinut arvioida arvioimatta samalla Kekkosta itseään.

Helluntaiherätys on rakentunut Suomessa suurelta osin yksisuuntaisen viestinnän varaan. Evankeliumin sanomaa on välitetty ja totuutta julistettu liikkeen omilla ehdoilla, ja vuorovaikutus maailman kanssa on koettu ongelmallisena. Siksi aitoon ja avoimeen keskusteluun on ollut vaikea ryhtyä.

Tämä on siirtynyt myös helluntailiikkeen sisäiseen viestintään siten, että rakentavan ja avoimen keskustelun sijasta asioiden käsittely muuttuu nopeasti teologiseksi inttämiseksi, joka koetaan vielä hyvin henkilökohtaisesti. Kun on arvioinut helluntaiherätystä, on samalla arvioinut helluntailaista identiteettiä ja päinvastoin.

Esimerkkeinä tästä mainittakoon keskustelu Helluntaikirkosta, lopun aikoja koskevat eskatologiset kysymykset ja suhtautuminen Israeliin. Uusimpia vastaavia keskustelunaiheita ovat naisten asema seurakunnassa sekä suhtautuminen erilaisiin hengellisiin ilmiöihin Suomessa ja maailmalla.

Naisten asemasta käydyssä keskustelussa on juututtu kysymyksiin naisen roolista seurakunnan eri tehtävissä, kuten vanhimmistossa ja pastorina. Tätä keskustelua on käyty pääasiassa teologisin argumentein. Samalla on menetetty mahdollisuus käydä laajempaa keskustelua naisen asemasta muuttuvassa yhteiskunnassa ja myös hengellisessä toiminnassa yleisemmällä tasolla. Kysymys naisten kasvavasta asemasta yhteiskunnassa sekä siitä, miten sen tulisi näkyä seurakunnallisessa toiminnassa, on jäänyt taka-alalle.

Toinen ajankohtainen kysymys liittyy hengellisten ilmiöiden arviointiin ja siitä käytyyn keskusteluun. Syvällisemmän keskustelun sijasta keskiöön on noussut esimerkiksi pastori Patrick Tiaisen toiminta. Keskustelua tulisi kuitenkin käydä laajemmasta näkökulmasta käsin siten, että pohdittaisiin, mitä opittavaa meillä olisi helluntailiikkeen ulkopuolelta tulevista karismaattisista ilmiöistä. Olisi rohkeasti tutkittava sitä, miten muut ovat onnistuneet siinä, mitä me olemme helluntailiikkeessä yrittäneet saada aikaan kolmekymmentä vuotta.

Kysymys avoimesta ja suljetusta keskustelukulttuurista on ratkaisevassa asemassa, kun puhutaan uudesta herätyksen ajasta. Hengellinen herätys on käsitteenä aina aikaansa sidottu ilmiö. Herätyksellä tarkoitetaan tavallisesti tiettynä ajanjaksona tapahtuvaa poikkeuksellista hengellistä vaikutusta ja toimintaa. Tästä johtuen herätys on aina muodoiltaan aikaansa sidottu.

Ei kuitenkaan mitään uutta auringon alla. Esimerkiksi Ristin Voitto -lehden pääkirjoituksessa vuonna 1977 (RV 42/20.10.1977) pohdittiin maailmalla leviävää hengellistä liikehdintää seuraavasti: ”Viime vuosikymmeninä on kuitenkin tänne luterilaiseen Pohjolaankin levinnyt toisenlaista ´ilmaa ´. Sitä ovat olleet levittämässä mm. helluntaiherätys ja erikoisesti viime aikoina helluntaiherätyksen uusi aalto ns. karismaattinen herätys, joka on saanut jalansijaa jopa korkeakirkollisissa piireissäkin. Evankelista Kathryn Kuhlmanin toimintaa esittelevät kirjat ovat kertomillaan epäämättömillä ihmetapauksilla saaneet monet lukijat vakuuttumaan siitä, että Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Ovatpa jotkut innostuneet niinkin, että ovat ilman arvostelua hyväksyneet kaiken, mikä heille muka Jumalan Pyhän Hengen työnä on esitetty. He eivät ole muistaneet apostoli Paavalin neuvoa: ´Koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvään on.´

Aivan viime kuukausina ovat laajempaakin huomiota herättäneet veli Niilo Yli-Vainion kokoukset, joissa on rukoiltu apua tarvitsevien puolesta ja joissa monet ovat rukouksen aikana kaatuneet maahan, jotkut jopa saarnaa kuunnellessaankin. Nyt monet näistä kokouksista lukeneet ja kokouksissa mukana olleetkin kyselevät: Mitä tämä on ja miten tällaiseen pitäisi suhtautua?”

Herätyksen ongelmallisuus on siinä, että se syntyy aina aikansa viitekehyksessä ja muovaa siihen osallistuneiden käsityksiä Jumalan toiminnasta. Evankelista Hilja Aaltonen on todennut osuvasti: ”Herätyksen pahin vihollinen on aina edellinen herätys.”

Yksisuuntainen viestintä ja rajoittunut ”keskustelu” liittyvät kollektiiviseen helluntailaiseen identiteettiin. Vahva opillinen identiteetti voi olla keskustelun uhka, jos kysymyksiä ei kyetä tarkastelemaan objektiivisesti ilman omien kokemusten rajaavaa läsnäoloa. Ongelmaa pahentaa vielä se, ettei näitä yhteyksiä yleensä tiedosteta eikä usein halutakaan tiedostaa.

Olisikin tärkeää kysyä, mitkä ovat ne suuret linjat, jotka tekevät ihmisestä tunnustavan kristityn. Entä mitä on helluntailainen opillinen identiteetti? Miten se määritellään, ja mikä siinä on olennaista?

Nämä kysymykset ovat merkittäviä lähtökohtia, kun pyritään luomaan pohjaa hyvälle keskustelulle. Kristus-kalliolle rakennettu usko ja siitä kumpuava tietoisuus luovat turvallisen perustan, jolta käsin on hyvä tarkastella erilaisia opillisiakin kysymyksiä. Tällainen tarkastelu ei siis ole uhka vaan rakentavan yhteyden mahdollisuus.

Kyetäkseen vastaamaan tämän päivän haasteisiin helluntaiherätyksen on kyettävä vahvistamaan opillista identiteettiään ja rakentamaan avointa keskustelukulttuuria. Kehälliset ja keskeiset asiat tulisi erottaa paremmin toisistaan. Vuorovaikutteinen ja avoin herätysliike mahdollistaa ihmisten välisen kommunikaation. Vuorovaikutus onkin avain siihen, että kykenemme kohtaamaan tämän ajan ihmiset ja viemään heille sanoman Jeesuksesta.

Hyvä keskustelukulttuuri voi antaa helluntailiikkeelle avoimen äänen, joka kuuluu turvallisesti yksilöiden elämässä, yhteisöissä ja koko yhteiskunnassa. Parhaimmillaan se voisi tarkoittaa sitä, että ihmisten erilaisuus ja eri mielipiteet eivät enää ole uhka, vaan mahdollisuus.


Tommi Rimpeläinen
Pastori
Alajärven helluntaiseurakunta

Matti Lappalainen
Pastori
Kuusamon helluntaiseurakunta


51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja