Jumalanpalveluksen uudistaminen on iso haaste

Anssi Tiittanen kirjoitti kolumnissaan (RV 1/2017), että musiikki voisi olla helpoin jumalanpalveluksen uudistamisen väline. Olen hänen kanssaan monista asioista samaa mutta osin myös eri mieltä.

Helluntaiherätyksen musiikkikulttuuri on alusta asti ollut luonteeltaan kansanomaista ja tavalliselle kansalaiselle helposti lähestyttävää. Herätysliikkeen alkuvuosina evankelistat kiersivät maata kitaroineen. Myös jokin pieni lauluryhmä saattoi olla tilaisuuksissa palvelemassa.

Seurakuntien kasvaessa ja toiminnan vakiintuessa yhteislaulu lisääntyi ja kitarakuorot muodostuivat vähitellen tilaisuuksien musiikkiosuuden kantavaksi osaksi. Uusia lauluja tuli käyttöön sekä lauluntekijöiden että käännöstyön kautta.

Musiikki oli tyyliltään rytmikästä, kitaroin helposti kompattavaa, kansanlaulunomaista, iskelmällistä ja jopa tanssillista. Valssin tahtiin mennään seurakunnissa edelleenkin laulettaessa monia Hengellisen laulukirjan lauluja.

Musiikki ei saanut olla kirkollista eikä klassista

Virsiä ei helluntailiikkeessä veisattu, ne olivat liian kirkollisia, ja sellaiseen ”hapatukseen” piti tehdä pesäeroa. Myös klassinen musiikki loisti poissaolollaan.

Jos joku viulutaiteilija Heimo Haiton kaltainen lahjakkuus tuli uskoon, siitä tehtiin iso numero, ja sellaiselle muusikolle sallittiin esiintyminen myös seurakunnan tilaisuuksissa.

Musiikin tärkeimpänä tehtävänä pidettiin evankeliumin esillä pitämistä, mikä onkin seurakunnan kaiken toiminnan ydin. Musiikkia ilman sanoja ei yleisesti tulkittu hengelliseksi. Olen kuullut eräiltä edelleen keskuudessamme vaikuttavilta musiikki-ihmisiltä, kuinka heidän opiskelunsa musiikkiopistossa tuomittiin synnilliseksi. Onneksi Jumala oli kuitenkin pannut heidän sydämeensä halun opiskella ja kartuttaa musiikillista osaamistaan ammattilaisten johdolla, sillä he ovat olleet siunaukseksi sekä helluntaiherätyksen että muidenkin kirkkokuntien piirissä.

Musiikkityössä voi kehittyä – ja parannettavaa onkin

Uuden sukupolven musiikin tuleminen seurakunnan jumalanpalveluksiin on toivottavaa. Ylistysmusiikki on seurakunnassa toimiville musiikkiryhmille nopeimmin omaksuttava tyyli. Sen soinnut ja musiikin rakenne ovat useimmiten kohtalaisen helppoja. Tällaisen musiikin opettelu on suhteellisen vaivatonta vähemmänkin osaavalle.

Ylistysmusiikin soittotekninen helppous on hyvä asia, sillä se madaltaa monen musikaalisen nuoren kynnystä tulla aktiivisesti mukaan seurakunnan musiikkitoimintaan. Näin he voivat kasvaa vähitellen myös suurempiin ja vaativampiin musiikillisiin haasteisiin ja palvelutehtäviin.

Nykyisin on tarjolla paljon sekä tekstiltään että melodialtaan todella hyviä ja mukaansa tempaavia ylistyslauluja. Huonona puolena monissa ylistyslauluissa on kuitenkin se, että lyhyehköt ja aina uudestaan kertautuvat laulutekstit ovat toisinaan kielellisesti kömpelöitä käännöksiä. Lisäksi monien laulujen melodiat liikkuvat usein melko pienellä äänialalla ja ovat jotenkin persoonattomia ja korvaan joskus vaikeasti tarttuvia. Aina ei voi edes puhua kunnollisesta melodiasta, vaan laulu toistaa samaa tai muutamaa säveltä pidemmän aikaa, ja soinnut vain vaihtuvat.

Ylistysmusiikkiosuudessa toisiaan seuraavat samantyyliset laulut kuorrutetaan new age -tyylisellä ”leijuvalla” säestyksellä. Musiikkiryhmä ja osa seurakuntalaisista saattavat tällöin tunnelmoida ”Jumalan sylissä” joskus puoletkin jumalanpalvelukseen käytetystä ajasta. Osa läsnäolijoista jää tällöin ulkopuoliseksi, kun tunnelmoiva joukko kääntyy sisäänpäin.

Onko tällainen tunnelmointi hyvä vai huono asia, keskustelu siitä käytäköön erikseen.

Jos seurakunnan tilaisuudessa on läsnä joku uskosta osaton, hän jää ylistyshetkessä täysin ulkopuoliseksi. Jos ihminen ei ole kokenut pelastusta, hän ei kykene vielä myöskään ylistämään Pelastajaa. Silloin yhteinen laulu, joka sisältää ihmisen etsintää, evankeliumia, Jumalan sanaa ja kehotusta luottaa Jumalan armoon Kristuksessa, toimii tällaisen ihmisen kohdalla paremmin.

Yksipuolistumisen vaara

Haittapuoli ylistysvoittoisessa jumalanpalveluksessa on musiikin väistämätön yksipuolistuminen. Tämä ilmiö on globaali. Helluntaitaustaisten kirkkokuntien musiikkitarjonta pohjoisella pallonpuoliskolla alkaa matkia nykyisin samaa kaavaa maanosasta, kielestä tai maasta riippumatta.

Kansainvälisesti esimerkiksi metodisteilla, baptisteilla ja vapaakirkoilla on helluntailaisia rikkaampi, monipuolisempi ja klassisempi jumalanpalveluksen musiikkikattaus – ylistystä unohtamatta.

Yksipuolista on tietysti sekin, jos aina lauletaan pelkkiä yhteislauluja yhdestä ainoasta kirjasta.

Klassisen kirkkomusiikin korkeakoulutuksen saaneena olen tuntenut oloni alusta saakka musiikillisesti hiukan vieraaksi helluntailiikkeessä. Jumalan armon varassa on kuitenkin päästy eteenpäin.

Onneksi olen voinut harjoittaa mielin määrin myös klassista musiikkia seurakuntatyön ohessa. Muuten musiikillinen jaksamiseni olisi voinut olla rajallisempaa. Kuten ruumiille, monipuolinen ravinto on tarpeen myös sielulle ja hengelle.

Konsertoidessani Pariisissa Notre Damen katedraalissa eräänä talvisena sunnuntaina vuonna 2003 aloitin päivän istumalla aamumessussa urkuparvella urkurin vieressä. Ihailin urkurin mestarillista soittimen käsittelyä ja hänen saumatonta yhteistyötään liturgin, kuoron ja seurakunnan kanssa. Virsimelodiat olivat ”luterilaiseen korvaan” kauniimpia kuin omassa virsikirjassamme.

Välittömästi messun jälkeen katedraalin etuosaan kerääntyi afrikkalaistaustaista väkeä etnisine soittimineen. Ennen kuin messuun osallistunut väki edes ehti poistua, kuoro ja yhtye aloittivat musisoinnin kohta alkavaa tilaisuutta ennakoiden. Se oli valtava muutos! Musiikillinen meno Notre Damessa oli kuin parhaassa Amerikan etelävaltioiden mustien seurakunnassa, mutta ranskan kielellä. Osa messun väestä jäi vielä penkkeihin istumaan tämänkin jumalanpalveluksen loppuun asti.

Olenkin musiikin monipuolistamisen, en yksipuolistamisen kannalla. Mielelläni olen seurakunnassa mukana kaiken tyylisen musiikin tekemisessä. Yhdessä toisten kanssa musisoiminen on yhteisöllisesti äärimmäisen rakentavaa ja samalla hyvin terapeuttista. Musiikkiryhmät, ovatpa ne kooltaan ja kokoonpanoltaan millaisia tahansa, ovat aktiivisia seurakunnallisia soluja, jotka rukoilevat ja tekevät työtä yhdessä koko seurakunnan parhaaksi.

Haluaisin pitää koossa erilaisia musiikkiryhmiä – niin monia ja niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pahinta olisi sanoa jollekin aktiiviselle ryhmälle, että teitä ei enää tarvita (1. Kor. 12:21).

Vuosien, ehkä jopa vuosikymmenien uskollinen uurastus ikään kuin turhennetaan, jolloin kyseisen musiikkiryhmän jäsenten kohdalla seurauksena saattaa olla seurakunnan toiminnasta tai seurakunnasta kokonaan pois jääminen tai siirtyminen palvelemaan jonkin toisen seurakunnan musiikkiryhmään. Se olisi yksittäiselle paikallisseurakunnalle iso menetys.

Toimintojen radikaali uudistaminen kerralla onkin mielestäni uhkarohkeaa, eikä myöskään Anssi Tiittanen kolumnissaan sellaista visioi. Hänen toiveensa on musiikkitoimintojen kallistuminen tulevaan vähitellen. Mitä tällainen tuleva kaikkineen sisältää, on osin vielä arvailua.

Monipuolisuus vaatii vaivannäköä

Oma toiveeni on, että koko se musiikkikulttuurin rikkaus, joka on ammennettavissa myös historiasta, olisi mahdollisuuksien mukaan käytettävissä seurakuntaelämässä. Helluntailiikkeen väki alkaa olla musiikillisesti valveutunutta. Myös klassinen musiikki on jumalanpalveluksissa nykyisin mahdollista, ja koulutettuja muusikoita löytyy.

Tilaisuudet voidaan rakentaa seurakunnan resurssien mukaan. Kuorot ja yhteislaulu ovat eräitä seurakuntamusiikin hienoimpia ja yhteisöllisimpiä muotoja. Seurakunnallisten toimintojen ulkopuolella tavallisen kansan parissa kuoroharrastus on huomattavassa määrin aktivoitunut. Jos aiomme pysyä nykyajassa mukana, tämä on syytä ottaa huomioon.

Kuorotoiminta vaatii sitoutumista sekä jatkuvaa, säännöllistä harjoittelua koko ryhmältä. Johtajalta vaaditaan taitoa saada myös nuotteja vain vähän tai ei lainkaan lukevat oppimaan uutta.

Esimerkiksi oma pienehkö Keuruun helluntaiseurakunnan kuoroni on osoittanut hämmästyttävää venymiskykyä. Seurakunnan tilaisuuksissa laulamamme aktiivinen ohjelmisto ulottuu Händelin Messias-oratorion Halleluja- kuorosta perinteisten kitarakuorolaulujen kautta aina Oh Happy Dayhin ja moniin ylistyslauluihin. Seurakuntamme on laulava seurakunta, ja myös perinteistä yhteislaulua toivotaan runsaasti.

Laulut sisältävät myös hengellistä opetusta

Jumalanpalveluksen musiikki on kuin keuhkot, joiden kautta koolla oleva seurakunta hengittää. Mutta musiikilla on myös opetuksellinen tehtävä. Paavali kehottaa seurakuntaa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla” (Kol. 3:16). Jae jatkuu kehotuksella veisata kiitollisesti Jumalalle sydämissämme. Opettaminen ja neuvominen eivät kuitenkaan onnistu, ellei lauleta myös ääneen.

Jos siis haluamme olla raamatullisia, ylistyksen ohella myös yhteinen, ”kaikkea viisautta” sisältävä laulu on tärkeä osa jumalanpalvelusta. Perinteiset laulut sisältävät opetusta Sanasta, rukousta ja kiitosta, mutta niihin kuuluu myös tuskaa, ahdistusta, kuolemaa ja vaikeuksia. Silti lauluissa kiinnitetään katse aina Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa –  lisäksi usein selvästi syvemmällä tasolla kuin ylistyslauluissa.

Laulukirjoista hienoimmassa, Psalmien kirjassa, on ihmiselämän koko kirjo läsnä. Psalmeissa liikutaan ylistyksestä ja kiitoksesta rukoukseen, kysymyksiin, sairauteen, ahdistukseen ja kuolemaan asti.

Pelkkä ylistys ei hoida ihmistä kokonaisvaltaisesti, sillä Jumala haluaa vastata lastensa tarpeisiin monella tavalla.

Oppia meren takaa

Välittömästi Pariisin konserttini jälkeen matkustin kuukaudeksi Springfieldiin, Missouriin, Assemblies of God -yhteisön päämajakaupunkiin. Tutustuin siellä kahden helluntaitaustaisen yliopiston musiikinopetukseen ja useiden paikallisten helluntaiseurakuntien musiikkitoimintaan. Osallistuin sekä musiikkiryhmien harjoituksiin että seurakuntien tilaisuuksiin välillä yhtyeen muusikkona, välillä riviseurakuntalaisena.

Kaikki seurakunnat, joissa kävin, olivat musiikkiryhmineen ja -tyyleineen erilaisia. Silmiinpistävää ja korvin kuultavaa oli huolellinen harjoittelu, kuorojen, solistien ja säestävien muusikoiden korkea taso sekä jumalanpalvelusten luontevuus ja seurakunnan osallistuminen yhteiseen lauluun ja ylistykseen.

Pienin näkemäni ryhmä oli muutaman hengen jousiyhtye ja solisti. Suurin oli puolestaan 200 hengen kuoro, jota säesti lähes täysimittainen sinfoniaorkesteri jousineen ja vaskipuhaltimineen, mukana myös komppiryhmä kitaroineen, bassoineen ja rumpuineen. Niin raskasta rockia en ole livenä missään seurakunnassa sittemmin kuullut. Musisoinnin riemu ja ison seurakunnan osallistuminen oli vaikuttavaa.

Matkan vaikutelmaksi jäi, että minkä tahansa kokoonpanon voi saada johtamaan seurakunnan ylistystä loistavalla tavalla, kun vain nähdään vaivaa ja työtä tehdään päämäärätietoisesti. Pidän isoa kuoroa jopa parempana ylistyksen veturina kuin pientä lauluryhmää. Isommissa seurakunnissa, joiden resurssit sen mahdollistavat, kannattaa todella satsata monipuoliseen musiikkitoimintaan.

Hyvää ei synny helposti

Ilmestyskirja kuvaa taivaallista jumalanpalvelusta, jossa valtava joukko laulaa ylistystä Kaikkivaltiaalle. Esimakua tästä voimme kokea jo täällä maan päällä kaikessa vajavaisuudessamme. Se ei kuitenkaan synny hetkessä eikä ihan vähällä vaivalla.

Jumalanpalveluksen uudistaminen musiikki edellä ei siis ehkä ole se kaikkein helpoin tapa toteuttaa uudistusta – ei ainakaan musiikin tekijöille, jos uudistus halutaan tehdä kunnolla.


Matti Pesonen
Diplomiurkuri, musiikin sekatyömies
Keuruu