Viihdytämmekö itsemme hengiltä?

Historian aikana seurakunnan luonteesta on kiistelty voimakkaastikin. Ajoittain on painotettu, että seurakunta on pyhien yhteisö, jossa pyhyyden ja kristillisen kasvun tulee olla selvästi nähtävissä seurakunnan jäsenten elämässä. Näin ajateltiin esimerkiksi 100-luvulla niin sanotussa montanolaisliikkeessä, jota jotkut pitävät jopa nykyhelluntailaisuuden edeltäjänä.

Toiset ovat ajatelleet, että seurakunta koostuu väistämättä sekalaisesta sakista, eikä jäsenten elämässä ilmenevä tai ehkä pikemminkin puuttuva pyhyys määritä seurakunnan luonnetta. Kirkkoisä Augustinus (354–430) esitetään usein tämän näkemyksen edustajaksi. Augustinuksen ajatusta voisi luonnehtia siten, että seurakunta on sairaala, jossa synnin rampauttamat ihmiset voivat pikkuhiljaa parantua.

Jos Augustinuksen näkemys seurakunnasta johtaa seurakunnan ymmärtämiseen sairaalana, niin montanolaisuudessa seurakunta nähtiin enemminkin harjoitusleirinä, jossa kristityt pyrkivät kurinalaisesti kohden täydellisyyttä. Kummallakin näkemyksellä on puoltajansa, ja kysymys siitä, pitäisikö seurakunnan edustaa hoivakristillisyyttä vai harjoitusleirikristillisyyttä, on edelleen avoin.

Nykykristillisyydessä on nähtävissä jopa suoranainen trendi, jota voidaan kutsua viihdekristillisyydeksi. Seurakuntaelämän koulukuntana se poikkeaa edellä mainituista siinä, että sen puolesta ei suuremmin argumentoida teologisin perustein, toisin kuin kun hoivakristillisyyden ja harjoitusleirikristillisyyden välisessä kiistassa. Teot puhuvat kuitenkin kovempaa kuin sanat, ja toimet tuovat esiin toimijan luonteen.

Viihdekulttuurilla on vahva asema yhteiskunnassamme, ja sen vaikutusta lienee mahdoton paeta. Koska kristillisessä ympäristössä elävät ja toimivat ihmiset ovat viihdekulttuurin vaikutuspiirissä, viihdekulttuurista on tullut luonnollinen osa elämää. Sitä, mikä on luonnollista, aletaan myös odottaa, ja se, mitä odotetaan, koetaan tarpeeksi.

Tähän tarpeeseen viihdekristillisyys pyrkii vastaamaan: se pyrkii lieventämään kristittyjen ikävystymistä rutinoituneeseen ja pitkästyttävään seurakuntaelämään ja tarjoamaan vähemmän paheellista ajanvietettä.

Onko tämä ongelma? Eikö seurakunnan tilaisuuksissa saa viihtyä? ”Viihtyminen” on liukas käsite. Viihtyä voi Bahamasaarten auringossa lojuen jalkahieronnasta nauttien. Toisaalta kalliokiipeilijä viihtyy kalliorinteellä vaikeissa olosuhteissa jäsenet kipeinä tavoitellessaan parempaa taitoa kalliokiipeilyssä. Kiipeily tekee hänestä paremman kiipeilijän. Auringossa lojuminen tekee lojujasta paremman lojujan. Viihdekristillisyys puolestaan tuottaa laatutietoisia viihdekulttuurin kuluttajia, ei parempia kristittyjä.

Monien vapaakristittyjen hengellinen perimä altistaa heidät viihdekristillisyydelle. Puhujien retoriset taidot ja trendikäs haitarihumppa ovat luoneet viihdyttävän ja kepeän kokousilmapiirin, joilla on houkuteltu ihmisiä hengellisiin tilaisuuksiin. Lienee aiheellista kysyä, onko viestinnän välineestä tullut viestin sisältö. Onko viihdyttävän ilmapiirin tavoittelusta tullut itsetarkoitus?

Hanno Heino

Kirjoittaja on Iso Kirja -opiston opettaja.