Savukoneen tuoksu

Ensimmäinen keikka on bändimuusikolle yleensä unohtumaton. Itse soittamisen sujumisesta en muista kovin paljoa 25 vuoden takaa, mutta illan tunnelma on palanut pysyvästi sielun syviin kerroksiin.

Kyseessä oli aikakaudelle tyypillinen parin-kolmen bändin ilta nuorisopäivillä Porvoossa.

Suurin osa muusikoista oli aloittelijoita, ja kaveria kannustettiin omaa vuoroa odotellessa. Gospelkulttuurissa on ollut hienoa juuri se, että siinä on aina yhdistynyt nuorten keskinäinen hengailu, musiikkiharrastus ja vilpitön halu levittää ilosanomaa. Varsinaista ammattimaisuutta on ollut vähän, sitäkin enemmän tekemisen ja olemisen riemua.

Yksi hajumuisto ensimmäisestä illasta on jäänyt elävästi mieleen: savukoneen savun – tarkalleen ottaen vesi-glykolihöyryn – tuoksu.

1990-luvulla savukone oli vielä radikaali juttu. Radikaalius tapaa mennä överiksi, ja savuakin käytettiin noina vuosina paljon vain siitä ilosta, että, noh, oli mahdollisuus käyttää savua. Muistan muutamankin keikan kun savukone lauloi suurinpiirtein konsertin alusta loppuun ja jumppasali oli niin usvassa, etteivät ihmiset nähneet eteensä.

Sitä mukaa kun savu menetti kapinamerkityksensä, sen käyttö järkevöityi. Nykyisin savua hädin tuskin tapahtumissa huomaa.

Konserteissa ihmiset pystyi jakamaan neljään porukkaan. Nuoriin, Muusikoihin ja Teknikoihin. Neljännen ryhmän nimi oli Aikuiset. He seisoskelivat usein salin laitamilla, hieman epävarman näköisinä jytkettä ja nuorten elämänriemua seuraten. Useimmiten Aikuiset mahdollisivat kaiken: vuokrasivat salin, laittoivat ruokaa, majoittivat, siivosivat ja kasasivat penkkejä yömyöhään. Se oli heidän tapansa olla osa gospelkulttuuria.

Pari vuotta sitten seurakunnassamme oli alkamassa nuorten rap-ilta. Hain lavalta jotain sinne unohtamaani, pois eläväisen porukan jaloista. Omat gospelmuistot olivat alkaneet jo haalistua, Think Twicen jäähyväiskeikastakin alkoi olla kymmenen vuotta aikaa.

Lavalla nenääni tulvahti savukoneen tuoksu. Suljin silmäni ja muutaman sekunnin ajan käväisin ysärillä. Hymyilytti – nyt oli jonkun muun aika kokea sama, kuin mitä itse joskus sain kokea.

Salin laitamilla kädet puuskassa seistessäni, vellovan nuorisojoukon elämää vähän hämilläni katsellessani palat alkoivat loksahdella paikalleen. Tajusin, että nyt minä olen Aikuinen.

Mahdollistajan paikka seurakuntien nuorisotyössä on auki pysyvästi. Aikuisia ei ole liikaa, itse asiassa heitä on aivan liian vähän.

Muistelen lämmöllä omasta gospelnuoruudestani tietysti konserttitilanteita, matkoja ja nyt jo aikuistuneita nuoria, joiden kanssa saimme yhdessä olla osa ainutlaatuisen hienoa Jeesus-nuorten kulttuuria.

Erityinen paikka muistoissa on kuitenkin Aikuisilla, joista monet ovat jo eläkeiässä. Näissä mahdollistajissa ruumiillistui ahkeruus, sitoutuminen, epäitsekkyys ja rakkaus nuoria kohtaan.

Aikuisia kaivataan edelleen – tarve ei ole hävinnyt vaan kasvanut entisestään.

P.S. Valmistelemme Reijo Vaurulan kanssa kirjaa helluntailaisen gospelin historiasta. Vanhat valokuvat, ilmoitukset, muistot ja kokemukset ovat tervetulleita kirjan sivuille. Niitä voi lähettää vaikkapa minulle sähköpostilla.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on RV:n toimituspäällikkö ja seurakunnanistuttaja Jokelasta.