Ruvetaan sittenkin kiltimmiksi!

Julkaisin toukokuun lopussa blogikirjoituksen otsikolla ”Kamala ihana kiltteys”. Siinä kirjoitin muun muassa, että ”kristillisyys ei ole yhtä kuin kiltteys”. Vaikka seison edelleen väärän kiltteyden kritiikkini takana, aloin miettiä, että ehkä kristityillä olisi kuin olisikin syytä oikeastaan olla ainakin vähän nykyistä kiltimpiä. Ajatukset nousivat Stefan Einhornin kirjan Aidosti kilttiäärellä. Einhorn on ruotsalainen syöpälääkäri ja -tutkija ja on tullut siihen tulokseen, että kiltteys on hieman kielteisestä nykyleimastaan huolimatta pohjimmiltaan hyvä juttu.

Kiltti ei ole kristillinen termi, joskin ei erityisen epäkristillinenkään. Kiltteys ei kuitenkaan saa päästä kristillisyyden ytimeen, sillä ihmisen omalla toiminnalla ei ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa, joka tapahtuu ”yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden”. Kun uskot Kristukseen, olet armosta pelastettu. Tämä on opillinen ulottuvuus, ja siinä ei ole sijaa sille, että ”hyvä ihminen ansaitsisi pelastuksen” varmemmin kuin joku toinen.

Mutta entä kristillisyyden sosiaalinen ulottuvuus: voisiko ja pitäisikö siinä olla kiltteydellä jokin rooli? Yksi puoli kiltteyttä on tilannekohtainen arviointi siinä, miten puhua ja toimia. Sitä voisi kutsua myös vaikkapa pelisilmäksi tai hienotunteisuudeksi – tai etiikaksi. Sitä on ehkä jäänyt vähän uupumaan takavuosina helluntaiseurakuntien viestinnästä ja toiminnasta, erityisesti ulospäin suuntautuvasta.

Onneksi muutosta on tapahtunut jo paljon, mutta jos katsomme rehellisesti itseämme ja seurakuntiamme, pitäisikö meidän ehkä olla vielä nykyistäkin kiltimpiä paimenillemme, toisille seurakuntalaisille ja itsellemme? Entä seurakunnan ulkopuolisille?

Radikaali ajatus, jos emme saakaan totuuden torvina tuoda julki mielipidettämme toisten osaamisesta, käytöksestä, elämäntavasta ja vaikkapa musiikkimausta! Entä työntekijöiden uupumus: voisiko se johtua osittain siitä, ettei heitä kohtaan ole löytynyt myötätuntoa ja lämpöä?

Jos ei ole kiltti itselleen, ei usein osaa olla empaattinen muillekaan. Hyvällä tavalla kiltti seurakunta koostuu empaattisista yksilöistä, jotka rakastavat lähimmäistä niin kuin itseään. Siis rakastavat myös itseään.

Mitä uskostamme jää, jos alamme toisillemme kilteiksi kristityiksi? Sanoisin, että jos ei jää paljoakaan, uskomme on harhautunut Jeesuksen antaman esimerkin ydinasioista. Ennen kaikkeahan meidän tulisi tehdä hyvää niille, joita usko yhdistää meihin. Miten muuten kristittyjen keskinäinen rakkaus näkyy kuin kiltteytenä?

Aidossa kiltteydessä olennaista on näkökulman muutos: voin sitoutua näkemään hyvää ja työskentelemään sen puolesta sen sijaan, että näkisin vain pahaa, jota vastaan taistella. Aidosti kiltti ei asetu kynnysmatoksi eikä rupea marttyyriksi. Hän perustaa toimintansa totuudelle eikä esimerkiksi asioiden paisuttelulle.

Stefan Einhornin mukaan kilteistä – eli esimerkiksi yhteistyökykyisemmistä – ihmisistä muodostuvat yhteisöt ovat elinvoimaisempia kuin sellaiset, joissa jokainen ajaa omaa etuaan. Aidosti kilttien ihmisten seurakunta on siis paitsi mukavampi ja lämminhenkisempi myös menestyneempi kuin sellainen, jossa ei vallitse hyväntahtoisuus.

Anna Vuorinen

Kirjoittaja on entinen Aikamedian toimittaja, joka kirjoittaa Annan aikaa -blogia RV:n verkkosivuille.