Ruumiin ja selibaatin teologia

Vaikka nykyaikana tabut on ajettu alas ja kaikki hyväksytään, on olemassa asioita, joista ei mielellään puhuta. Yksi tällainen on selibaatti. On kauhistuttavaa ajatella, että joku puhuu elämästä, jossa jollekin hyvin voimakkaalle tarpeelle sanotaan ei.

Ja ollaanpa rehellisiä: myös kristityille seksistä pidättäytyminen on menneisyyden häpeätahra. Mikäli asia tulee puheeksi, sanoudumme välittömästi irti selibaattiin liittyvistä kaiken maailman kirkkoisien pötypuheista.

Me emme ole seksikielteisiä, tulkoon se selväksi. Mutta hetkonen. Onko meidän tarinamme seksuaalisuudesta sittenkään oikea?

Tosiasiassa monet evankelistahenkiset kristityt haluavat ujuttaa apologeettiset lonkerot myös seksuaalisuuteen, josta muinoin vaiettiin mutta nyt nuortenilloissa paljon puhutaan. Emme halua olla ahdistavia ihmisiä. Ja tietenkin muistamme sanoutua irti katolisen kirkon selibaattikäsityksestä kaikkien skandaalien keskellä.

Mutta jos käsityksemme selibaatista on vaikkapa se, että se on a) epäterveellistä halujen tukahduttamista, b) kehon vihaamista tai c) vajaan elämän elämistä, se paljastaa, miten kapea käsitys meillä on ihmisyydestä tai ylipäänsä elämästä.

Myönnettäköön: olemme aikamme kasvatteja. Olemme alkaneet huomaamattamme nyökytellä ajatukselle, että elämän tulee olla onnea ja mielihyvän hankkimista. Siinä sivussa olemme omaksuneet myös käsityksen, että keho on kuori ja seksuaalisuus ihmisen ydin. Se on aluetta, jossa todellinen minä asuu, ja niin seksuaalisia haluja on elettävä todeksi.

Vannomme tämän tarinan nimeen ja kauhistumme rajoitusten tai uhrausten äärellä. Mutta nyt herätyskello soi meille seksuaalivallankumouksen ja Freudin jälkeisen maailman lapsille.

Mitäpä jos ne ”ahdasmieliset” varhaiskirkon selibaattiaskeetit eivät itse asiassa olleetkaan kehoa vihaavia dualisteja? Mitäpä jos he ottivatkin vakavasti sen, että ihminen on ruumis ja sielu – Luojan luoma kaunis kokonaisuus – ja että kristittynä on mahdollista elää vain ja ainoastaan kehollisena ihmisenä?

Keho annetaan Jumalan palvelukseen, koska ihminen on kutsuttu antamaan itsensä kokonaisena olentona Luojalleen. Näinpä sitten päädymmekin pohtimaan tarkoin, mitä kehollamme teemme.

Osa varhaiskristityistä päätti antaa kehonsa valtakunnan palvelukseen. He muistivat joka päivä, miksi olivat uhrautuneet, eivätkä he eläneet selibaatissa rankaistakseen itseään tai kehoa. Heillä oli vaihtoehtoja elää ihmisolentoina opetuslapsen elämää, ja yksi vaihtoehto oli tämä.

Askeetikkojen elämäntyyli oli hyvin konkreettinen osoitus sekä heille itselleen että muille siitä, miten ruumiista voi tulla evankeliumin ja tulevan toivon julistus ja areena.

Seurakunnan seksuaalijulistuksen keskellä pohdin, onko meillä tilaa teologialle selibaatista, uhrauksista tai kärsimyksestä. Emme kai vain ole kutistaneet ihmistä viettien orjaksi tai seksuaaliseksi suuntautumiseksi?

Sara Saarela

Kirjoittaja on teologian maisteriopiskelija ja kirjailija.