Pizza ja kolme tuntia puheaikaa

– Tulkaa meille! Minä tarjoan ilmaisen pizzan ja seurakunta tarjoaa kolme tuntia ilmaista puheaikaa!

Pilke silmäkulmassa pidetty markkinointipuhe oli tarkoitettu vetoamaan meikäläiseen, joka olin siirtynyt pastorin töistä maallisempiin tehtäviin ja joka vaimoni kanssa etsin vieraassa kaupungissa uutta kotiseurakuntaa.

Aina ennen oli hengellinen kotimme ollut minun työpaikkani, seurakunta, jossa minä olin ollut töissä. Kun en ollut pastorina, jouduimme oudon valinnan eteen: Missä olisi hengellinen kotimme tuossa suuressa kaupungissa?

Muuttolaatikoiden keskeltä olimme lähteneet seurakuntaan, jossa odotimme tapaavamme joitain meille ennestään tuttuja. Pääsimme kuitenkin penkkiin ilman, että kukaan olisi häirinnyt meitä edes tervetulotoivotuksella. Jo kohta ymmärsimme, että tuo seurakunta – tai ainakin kokousta vetävä pariskunta ystävineen – oli päättänyt paneutua rukoukseen, paastoon ja hengelliseen taisteluun koko Euroopan puolesta. Seuraavalla viikolla olisi vuorossa jokin toinen maanosa.

Hengellisesti valveutunut, hampaisiin saakka aseistautunut pioneerijoukko hyökkäsi ylistyslauluin ja rukouksin valtaamaan maata. Itse huomasin häpeäkseni tekeväni edelleen muuttoa, taistelevani pahvilaatikoiden parissa.

Lähtiessä löytyi eteisestä kokousohjelma. Sitä lukiessa varmistui, että tämä tavoitteellinen, taisteluvalmis sotajoukko ei olisi se hengellinen koti, johon me kotiutuisimme. Juuri silloin oli omassa arjessamme haasteita kohdattavana yllin kyllin.

Kävimme muissakin kirkoissa kuulemassa innoittavia puheita visioista ja missiosista. Ja sitten tuli vastaan tuo hymyilevä naama, ojennettu käsi ja lähinnä vitsiksi tarkoitettu, vuosia vanha, puhelinoperaattoreilta lainattu mainoslause.

– Tulkaa meille! Saat kolme tuntia ilmaista puheaikaa!

Seuraavien vuosien aikana – vaikka ilmaisesta puheajasta jäi laskelmieni mukaan monta minuuttia käyttämättä – viihdyimme tuossa joukossa, jossa koimme tulevamme aidosti kohdatuiksi. Kaupungissa olisi varmasti löytynyt parempaa musiikkia ja viimeistellympää ohjelmatarjontaa. Mutta se ei olisi korvannut noita uuden kotiseurakuntamme ihmisiä.

Seurakunnan perhekuoron harjoituksissa löytyi aina joku, jonka kanssa heittää hulvatonta huumoria raskaan työpäivän päätteeksi. Ystäviä, joiden kanssa usko sulautui luontevasti tavalliseen yhdessäoloon ja yhteiseen rukoukseen.

Kriisin kohdatessa pastorilla oli aikaa kuunnella ja jakaa vaieten kysymyksiämme, jotka tuntuivat jäävän vastausta vaille. Ei ollut neuvoja eikä viisauksia. Eikä siinä tainnut olla suuremmin profetoimistakaan. Oli jumalanpalveluksen jälkeen hiljentynyt kirkkosali ja jaetut kyyneleet.

En muista, oliko heillä Power Pointille piirrettyä strategiaa. Jotakin oli kuitenkin piirretty heidän sydämeensä. Eikä sitä heijastettu valkokankaalle, vaan se heijastui heidän elämästään spontaaneina kyläkutsuina, kohtaamisissa tai vaikkapa rohkaisevina tekstiviesteinä.

Tarjoukseen sisältynyt pizza osoittautui perhepizzaksi. Ja he ottivat aikaa syödäkseen sen meidän kanssamme. Siksi heistä, siitä seurakunnasta, tuli hengellinen kotimme.

Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.