Musiikki voisi olla helpoin uudistamisen väline

Viime vuoden aikana Ristin Voitossa käytettiin monta puheenvuoroa musiikista. Keskustelun käynnisti Juhannuskonferenssin aiemmasta poikennut musiikkilinja sekä  Helluntaiseurakuntien musiikki ry:n kannanotto, jossa yhdistys toi esiin näkemyksensä seurakuntamusiikin yksipuolistumisesta.

Moni on päässyt tuomaan esiin toiveen erilaisten musiikkimakujen kunnioittamisesta ja tasapainon hakemisesta. Tämänhetkisen konsensuksen voisi kiteyttää kai siten, että jokaiselle jotakin ja mennään aina tilanteen mukaan, vanhoissakin lauluissa on usein ylistävä sanoma, ja ylistys on muutakin kuin ylistysmusiikkia. Hyviä pointteja kaikki.

Samaan aikaan helluntaiseurakunnissa vaikuttaa pitkänä, hiljaisena prosessina jumalanpalvelusten uudistamistyö. Tällä vuosituhannella on ollut vaikea löytää henkilöä, joka ei olisi sitä mieltä, että jumalanpalveluksen on elettävä ajassa ja siitä on tehtävä enemmän nuoria sukupolvia kutsuva. Hyvää tahtoa on vaikka kuinka paljon.

Kun puhe kääntyy kokousten musiikkiin, keskustelun sävy kuitenkin usein muuttuu. Äskeisen rohkean uudistajan ja kadonneen sukupolven metsästäjän kasvoille hiipii huolestunut ilme. Kohtuullisen pienetkin musiikkia koskevat muutokset näyttäytyvät radikaaleina ja repivinä.

Vaikka asian näkisi kernaasti toisin, suuressa osassa seurakuntia päätöksentekijöillä on samanaikaisesti päällä korostuneen arvostava suhde menneisyyteen ja toisaalta pelokas  suhde käytännössä mihinkään uuteen. Molemmat jo yksin esiintyessään – samanaikaisuudesta puhumattakaan – tekevät uudistumisesta mahdotonta.

Uudistaminen jää siihen, että nuoret käväisevät jossain vastuutehtävässä kokouksissa silloin tällöin, ja vanhimmistoon tai hallitukseen nimetään välillä joku nuori veli. Tosiasiassa ollaan valovuoden päässä siitä, että seurakuntaan olisi syntymässä prosessi, jossa etukäteen määritellyllä aikavälillä vastuu kokonaisuudessaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.

Musiikkikeskustelussa harmittaakin juuri se, että sitä käydään irrallaan seurakunnan kokonaisuudistamisen suunnittelusta.

Pelot ovat usein melko aiheettomia: tuskin koko maassa on kuin kourallinen sellaisia radikalisteja, jotka haluaisivat kokouksiin vain amerikkalaista ylistysmusiikkia. Kyse on suunnan ottamisesta ja 5–10 vuoden mittaiseen prosessiin lähtemisestä, ei äkkijyrkästä rysäyksestä.

Musiikki voisi joka tapauksessa olla se kuuluisa ensimmäinen askel, kun seurakuntaa siirretään uudelle sukupolvelle. Musiikki vaikuttaa ilmapiiriin nimenomaan siinä, ollaanko enemmän kallellaan menneeseen vai tulevaan.

Jos perinteisen ja uuden seurakuntamusiikin (joka siis on muutakin kuin ylistysmusiikkia) suhde on nykyisin noin 80/20 perinteisen musiikin hyväksi, en näe mitään syytä, ettei luku voitaisi keikauttaa monilla paikkakunnilla toisin päin kohtuullisen lyhyessäkin ajassa.


Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö.