Metrossa vol. 2

Joku kysyi minulta, mitä toivon elämältä. Vastasin, että tarkoitat varmaan, että ”mitä vielä”. Kerroin, että unelmani ovat jo toteu­tuneet. Olen saanut paljon sellaistakin, jota en edes osannut toivoa.

Sanoin, että nuorena toivoin saavani elää tapahtumista ja elämyksistä rikasta elämää. Ja että tämä totisesti on toteutu­nut. Onhan odotuksia muitakin, kuten että vihdoin saisin ihan valmiiksi jo kymmenen vuotta sitten aloitetun kirjan, joka on tarkoitettu omille pojille ja muille pesästä lähteville poikasille elämän manuaaliksi.

Nyt toivon sitä, että jokainen kohtaaminen olisi merkittävä. Rukoilen, että voisin olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Mutta ehdinkö ja maltanko kohdata ne, jotka minun pitäisi? Tuntuu, etten ehdi, tai en saa ryhdyttyä siihen, mikä on tarpeellisinta.

Keski-ikä on mainio jakso, mutta siinä on ruuhkaa. On kes­kellä elämää ja elinajanodotteensa toisen puoliskon alkuvai­heessa. Monella meistä on jäljellä vielä edellistä sukupolvea (oi, rakas isä ja armas anoppi), ikätovereista suurin osa elossa ja mahdollinen oma jälkikasvu jo aikuistunut omilleen. Hyvässä lykyssä alkaa jo armahtaa itseään ja ympäristöään, eikä enää ole niin mahdottoman omahyväinen ja kaikkitietävä. Hyvässä lykyssä.

Julkisen liikenteen ahkerana käyttäjänä kohtaamisia tulee pal­jon, jos annan niiden tulla. Olen niistä ennenkin kertonut. Oma ennakkoluulo tai ärsyyntyminen voi kääntyä myötätunnoksi ja itsetutkisteluksi. Kuten silloin, kun sietämättömästi kiroileva nuori tyttö paljastui kiusatuksi koulukodin kasvatiksi. Tai sil­loin, kun naapuribussin hassuhampaista poikaa rumin sanoin solvanneet nuoret ”pissikset” puhkesivat suloiseen hymyyn ja tuikkivasilmäisiin kiitoksiin, kun kehuin heidän kauniita hiuk­siaan.

Istun metrossa. Pysäkinvälejä on kuusi. Vieressä istuva tyttö niiskuttaa. Vilkaisen: lieneekö mielenterveyskuntoutuja, sillä katse on painunut alas ja olemus on jäykkä. Omassa kassissani nököttää itkijänaisen ensiapu, nenäliinapakkaus.

Arvon mielessäni vaihtoehtoja. Jos tarjoan nenäliinaa, psyyk­kisesti huonokuntoinen ihminen voi 1) torjua eleen kavahtaen, 2) saada kohtuuttoman raivarin, 3) muuttua väkivaltaiseksi ja käydä kimppuuni tai 4) liittyä #MeToo-, #ÄläMinuaKatso- ja kaikkiin muihinkin kampanjoihin ja tehdä minusta rikosilmoi­tuksen.

Käteni lepäävät sylissäni mielikuvitusleikin päätteeksi. ”Eivät kaikki kohtaamiset voi olla merkittäviä”, ääni sisälläni lallattaa. ”Entä jos pienen avun antaminen ja lähestyminen merkitsisi jota­kin, kenties enemmän kuin vain nenäliinaa”, sanoo toinen ääni.

Kohta on poistumispysäkkini. Mieleni torjuntaa uhmaten otan nenäliinapakkauksen esiin ja nostan sieltä yhtä nenäliinaa, vähän kuin savukeaskista, että palaako? ”Voi että, paljon kiitoksia”, tyttö huudahtaa iloisena, tarttuu nenäliinaan ja niistää antaumuksella. ”Juu huomasin, että niiskutat, niin ajattelin, että tästä voi olla iloa”, sanon poistuessani.

”Hip hip hurraa”, huutaa sisäinen ääni.

Kristiina Kunnas

Kirjoittaja oli 1980–90-luvuilla toimittajana Ristin Voitto- ja Hyvä Sanoma -lehdissä. Nyt hän työskentelee KD-lehden toimituspääl­likkönä.