Maaliin pääsyn riemua
Syksyllä 2017 esitin esimiehelleni pyynnön: ”Haasta meidät johtoryhmänä kuntoilutapahtumaan, johon valmistautuminen edellyttäisi muutakin kuin vain puhetta.” Vastausta ei tarvinnut odottaa. Saamani haasteen mukaisesti seuraavan vuoden elokuussa juostaisiin Turussa Paavo Nurmi -maraton, jonka yhteydessä olisi mahdollista juosta myös lyhyempiä matkoja.
Vuosien kuluessa vyötärölleni oli kerääntynyt lisäkiloja armeijan ihannepainoon nähden reilusti yli lentoyhtiöiden hyväksymän, normaalikokoisen matkalaukun painon verran. Pohdin kuumeisesti, kauanko minulla olisi aikaa yrittää kohentaa kuntoani.
Kirjoitin kalenteriini tulevan elokuun kohdalle merkinnän: ”Osallistuminen Paavo Nurmi -puolimaratoniin Turussa.” Tapahtuman kirjaaminen tuntui jo voitolta. Sitten havahduin: kisaahan ei juosta vain kalenterimerkintänä.
Vuoden loppu lähestyi. Ylikilojeni määrä vain nousi. Laskelmoiva ajatuskulkuni yritti juonia omia, hikoilua välttäviä strategioitaan. Tiedostin, etten selätä saamaani haastetta vain ajatusten vaan myös tekojen tasolla. Olemukseni ulkoinen muutos ei tapahtuisi ilman selkeää sisäistä päätöstä. Siispä sanoista tekoihin!
Ensimmäinen juoksuyritykseni oli varsin masentava. Vain muutama juoksuaskel, ja säikähdin itsekin omaa läähätystäni. Jalkani viestivät kuntoiluni käynnistyessä, että ne eivät olleet valmiit suullisesti tekemääni lupaukseen.
Sovittuna hetkenä uskaltauduin kuitenkin lähtöviivalle Turussa. Maalin tavoittaminenhan edellytti matkalle lähtöä. Alkukilometrit sujuivat ongelmitta. Nähtyäni vaimoni katselijoiden joukossa innostuin juoksemaan yli todellisen nopeuteni. Näyttämisen halu teki taas kerran tepposensa.
Vauhtini alkoi pian selkeästi hiipua. En voinut syyttää siitä lenkkareitani. Nehän olivat lähes upouudet. Lähetysjärjestömme nimissä oleva juoksupaitanikaan ei auttanut askeleitteni pidentämisessä. Ohittamieni juoksijoiden määrä oli vähäinen verrattuna minut tavoittaneitten lukumäärään.
Muutama kilometri ennen maalia juoksuni päättyi. Oli pakko vain kävellä. Vauhdin hidastuessa huomasin pysähtyneeni ihastelemaan juoksureitin ympäristöä. Itse juoksu unohtui nyt tyystin. Aurajoen ylpeys, Suomen Joutsen, varasti huomioni.
Havahduin kuitenkin pian siihen, että olen puolimaratonilla, en turistimatkalla. Minua odotetaan edelleenkin maaliin, jonne en pääsisi koskaan vain Aurajoen rannassa seisoskelemalla. Siispä liikkeelle, vaikka hitaasti!
Nopeimmat kilpatoverini olivat jo kotimatkalla saapuessani loppusuoralle. Vielä muutama askel, ja sitten saisin luvan kanssa pysähtyä. Paikalla ollut yleisö ei puhjennut enää rajuihin suosionosoituksiin. Harvat kiinnittivät huomiota väsyneen juoksijan loppumetreihin. Mestarit olivat saapuneet perille suosionosoitusten kannustamina jo paljon, paljon aikaisemmin.
Olin kuitenkin itse äärimmäisen onnellinen. Vaikka en ollut paras, olin kuitenkin voittaja! Voitin itseni ja omat epäilyni. Sain jälleen muistutuksen siitä, että elämän kilparadalla ei sittenkään tärkeintä ole vauhti vaan perille pääseminen.
Ari Joensuu
Kirjoittaja on Fida Internationalin aluejohtaja.
39/2018
...
– Idea Fidan muk...
