Kylmän sodan lapset – osa II

”Miten ihmiset eivät tajua, ettei ihmiskunta voi selvitä näistä ongelmista?”, 13-vuotias esikoispoikamme pohti maailman menoa ja alkoi luetella havaintojaan:

Ilmasto muuttuu. Puolet amerikkalaisista pitää Trumpia hyvänä presidenttinä, vaikka hän kieltää ilmastonmuutoksen. Idässä hallitsevat Putin ja Kiinan johtaja. Ydinsota uhkaa.

Tutun kuuloista. Tuli mieleen oma varhaisnuoruus 1980-luvun alun Lapissa. Neuvosto-ohjukset ja Pohjois-Suomen miehitys pelottivat ihmisiä. Uhkakuvista on tullut jälleen osa lasten mielenmaisemaa.

Poikaani kuunnellessa ajattelin mielessäni, että hänen huolenaihelistaansa saisi helposti lisääkin asioita. Itse lisäisin siihen esimerkiksi ihmisten digitaalisen valvonnan, pakolaisvirrat, sodat ja terrorismin, läntisten yhteiskuntien sisäiset jännitteet sekä globaalin etelän köyhyyden.

Vaikka maailmassa tapahtuu paljon hyvää ja tutkijat löytävät yhä uusia ratkaisuja esimerkiksi lääketieteen alalla, yleisesti ihmiskunnan kyky selvitä itse kaivamistaan kuopista näyttää heikolta. Jokainen ratkaisukeino tuntuu luovan uuden ongelman.

Kasvattajana en kuitenkaan halua kylvää pelkoa, huolta ja toivottomuutta lasteni mieliin. Mieluummin haluan valaa vastuullisuutta ja toivoa.

Moniin edellä mainittuihin uhkakuviin liittyy asioita, joihin me yksilöt voimme vaikuttaa. Siksi kannattaa pyrkiä rakentamaan itselleen elämäntapaa, joka ruokkii hyvää niin omassa lähiyhteisössä kuin globaalisti. Eikä tämä rajoitu vain kulutustottumuksiin.

Uskon, että jokaisella on aito, joskin ehkä pieni mahdollisuus parantaa maailmaa. Keskeisiä hyveitä siinä työssä ovat maalaisjärki sekä perusmyönteinen suhtautuminen muihin ihmisiin.

Tällaisessa vastuullisuudessa on myös toivon siemeniä. Silti oma toivon näköalani perustuu pohjimmiltaan muuhun: kristilliseen uskonvakaumukseen. Voi olla, että ihmiskunta sössii asiansa yhä isommalle solmulle. Silti Jumala on hyvä, ja hän on yhä kaiken kaaoksen, vihanlietsonnan ja itsekkyyden yläpuolella. Ei välinpitämättömänä sivusta seuraten, vaan siten, että hänellä on asioihin viimeinen sana.

Kristillinen eskatologinen toivo Jumalan kaitsennasta ei tarkoita lamaantumista uhkakuvien äärellä muttei myöskään passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä siitä, mitä elämässämme ja ympärillämme tapahtuu.

Kristinuskon mukaan Jumala on kiinnostunut luomastaan maailmasta ja toteuttaa sen keskellä omia hyviä suunnitelmiaan. Ihmisinä meidän suuri kutsumuksemme on olla hänen työtovereitaan ja työvälineitään, joiden avulla hän vie näitä suunnitelmiaan eteenpäin.

Raamatun lisäksi rohkaisua tarjoaa kristillisen seurakunnan historia. Toivottomuus ei lamaannuttanut uskovia Rooman valtakunnan romahtaessa, ei viikinkien, muslimivalloittajien ja mustan surman kylväessä tuhoa keskiajan Euroopassa eikä Itä-Euroopan puristuessa kommunistidiktatuurien ikeen alle. Eikä seurakunta ole lamaantunut myöskään nykyajan diktatuurimaissa, joissa ihmisiä valvotaan ja vainotaan.

Jumalalla on jokaiselle varattuna jalo kutsumus. Eri aikoina se on erilainen, mutta aina yhtä tärkeä. Ehkäpä tarvitaan juuri uhkakuvia, jotta me itse huomamme sen.

Heikki Salmela

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.