Kirje lapselle

Sinua suojelin sydämeni alla kaikki ne pitkät kuukaudet. Isäsi tiesi jo varhain, että tyttö siellä kasvaa. Prinsessa, tähtisilmä, sydämen aarre. Niin hän sinua kutsui, kun lopulta synnyit. Ensimmäinen lapsemme. Voisinpa vieläkin piilottaa sinut sinne, sydämen alle. Pois täältä kaikesta kauhusta.

Kasvoit iloisena lapsena, opit varhain puhumaan, vielä aikaisemmin nauramaan – ja olimme onnellinen perhe.

Ja sitten kaikki muuttui. Naapurit ja ystävät alkoivat kuiskimaan juoruja, joita pidimme aluksi vain valheena. Varoittamatta sota iski voimalla. Kuulimme ihmisistä, jotka syöksyivät pakoon naapurimaahan, mukanaan vain pieni nyssäkkä, jonka pystyivät keräämään.

Uskoimme olevamme turvassa, asuimmehan pienessä kylässä, kaukana suurien valtojen taistelusta. Sitten isäsi vietiin. Huusit niin, että se särki korvani – ja vielä enemmän sydämeni.

Isäsi yritti valaa meihin uskoa, ja toivoa, ja puristi meitä sydäntään vasten. Muistatko vielä, kuinka se hakkasi hänen sotilaspukunsa alla?

Lapseni, lintuni. Sinun silmäsi näkivät liikaa. Sinun korvasi kuulivat sen, mitä kenenkään ei pitäisi kuulla. Käperryit öisin niin pieneksi, että melkein katosit, kun kuuntelimme taistelun ääniä. Et kysynyt mitään päivisin, kun katsoimme punaisia jälkiä talojen seinissä ja kaduilla. Aina en ehtinyt peittää silmiäsi, ja näit maassa ne, jotka olivat menneet jo Jumalan luo.

Ihmettelin sinua. Olit saanut isäsi tyyneyden. Ja miten rohkeana lupasit jaksaa kävellä sen pitkän matkan kohti tuntematonta turvaa. Ennen lähtöä kirjoitit isällesi viestin pöydälle – että hän osaisi tulla meitä hakemaan. Voi perhoseni, kun tietäisit!

Täällä vieraassa maassa sinun silmiesi valo sammui. Huusit öisin ja yritit karistaa pimeästä hiipiviä painajaisia. Ja minä olin niin avuton sinun vieressä. Oma sydämeni meinasi musertua surun ja kivun takia. Ja huolen, suunnattoman huolen. Saisitko koskaan hymyäsi takaisin?

Ja täällä me odotamme. Odotamme joka yö auringon nousua, odotamme viestejä rakkaistamme. Odotamme, että pääsisit kouluun tai löytäisimme apua sinun kipuusi. Odotamme rauhaa maahamme, mutta usko kotiin palaamisesta on hiipunut. Tätä sinä et vielä tiedä. Piirrät edelleen kuvia kylästämme, mutta kuviin on tullut kauhu.

Lapseni, lintuni, sydämeni ilo. Tämä sota murskasi sinut, pieni. Ja samalla se murskasi minut. Ei kenenkään äidin pitäisi nähdä lapsensa hiipuvan pois. Ei kenenkään lapsen pitäisi nähdä ihmisen pahuutta. Ei kenenkään ihmisen pitäisi kadottaa toivoa ja jäädä yksin.

Erilaista äitienpäivää viettäviä naisia on maailmassa paljon. Aamuun eivät kuulu lahjat, laulut ja ilo, vaan ikävä ja kipu. Tämä lapselleen kirjoittava, Lähi-idässä asuva äiti on lähtenyt pitkälle pakomatkalle naapurimaahansa, ja tulevaisuus ja toivo ovat karanneet kauas.

Voimme toivoa ja rukoilla, että tällekin äidille huominen olisi kirkkaampi ja hänen sekä hänen lapsensa mieli ja sydän saisivat eheytyä. Ja että perhe voisi olla jälleen yhdessä. Rukoilemme rauhaa ja armoa äideille, lapsille ja perheille.

Katja Köykkä

Kirjoittaja on Fidan vaikuttamistyön asiantuntija.