Kahta en vaihda

Olen ristiriitainen ihminen. Olen halveksivinani – tai ainakin väheksyvinäni – tavarapainotteista kulttuuriamme, mutta huomaan samalla samaistuvani sen moniin saavutuksiin. Tämä tosin voi kertoa ristiriidan lisäksi muustakin. Nimittäin siitä, että mielikuvien markkinoijat osaavat asiansa. He osaavat rakentaa tuotteista brändejä, joihin samaistumme ja jotka koemme omiksemme. Näin myynti kasvaa ja syntyy uusia menestystarinoita. Se onkin brändin luojien ainoa todellinen tarkoitus.

Olen olevinani valveutunut henkilö, joka halveksii tuottamisen ja kuluttamisen kulttuuria. Olen olevinani valistunut kuluttaja, joka ostaa vähän mutta laatua. Mutta kyse on muustakin, nimittäin samaistumisesta. Tunnustautuminen vaikkapa mersu- tai volvomieheksi on samaistumista, joka vahvistaa identiteettiä ja todistaa samalla brändien voiman.

Minullakin on esineitä ja asioita, joihin samaistun. Ne onnistuvat jotenkin selkeyttämään minulle – ja ehkäpä muillekin – millainen ihminen oikein olen. Mainitsen pari kolme.

Ensiksikin esine, jolla juuri nyt työskentelen. Se on kannettava tietokone nimeltä Mac. En muista sen koko nimeä, mutta kaikki tietävät, mitä tarkoitan. En osaa enkä halua käyttää mitään muuta, sillä minua varten on olemassa Mac. Se vahvistaa tietokoneista tietämättömän tumpelon identiteettiäni. Mac-miehen kun ei tarvitse olla kiinnostunut tietokoneista eikä jutella niistä muiden kanssa. Macia vain käytetään.

Toinen esine, johon samaistun, on minulle tärkeämpi kuin Mac. Se on sähkökitara nimeltä Gibson. Nuorena haaveilin aina Gibsonista, en koskaan Fenderistä. Näiden kahden välillä jakolinja silloin kulki. Fender on kyllä hyvä kitara, se vain ei iskenyt kipinää. Tunsin itseni gibsonmieheksi heti, kun kuulin Peter Greenin, brittiläisen juutalaispojan, soittavan 1967 julkaistun kappaleensa The Supernatural. Silloin tiesin, mikä on minulle se oikea kitara. Sen verran ylimaallisesti Greenin Gibson Les Paul vuosimallia 1959 soi. Ellet usko, niin kuuntele alkuperäisesitys YouTubesta.

Kolmas samaistumiseni kohde on minulle paljon tärkeämpi kuin Mac ja Gibson yhteensä. Sitä ei myöskään voi kutsua samalla tavalla esineellisen kulttuurimme tuotteeksi. Se näet on Raamattu vuosimallia 33/38, eli edellinen virallinen käännös. Samaistun siihen, koska se on Raamattu, jota opin vuonna 1972 uskoon tultuani lukemaan ja rakastamaan. Se on säilyttänyt tuoreutensa kaikki nämä vuodet. Sen tutut sanonnat puhuttelevat edelleen sydäntäni. Se on minulle Jumalan Sana, ”oikea käännös”. Tässä mielessä olen vanhan liiton mies.

Tähän liittyy vielä sekin juttu, että 1970–80-luvuilla julkaistut Ristin Voiton kaikkien aikojen suurteokset, Iso Raamatun tietosanakirja sekä Novum, Uusi testamentti selityksin, ovat 33/38-käännöksen käyttäjälle jatkuvasti mitä käyttökelpoisimpia. Ne iskevät naulan kantaan, sillä ne on tehty tukemaan juuri tuota käännöstä. Suuri kiitos siitä.

Kahta en siis vaihda! Vai tuliko niitä jo kolmekin…

Tapio Lohikko

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan pastori.