Itsetuntoa ja identiteettiä

Puhuvat itsetunnosta. Siitä, joka suomalaisilla on huono, heikko ja peräti hukassa. Siksi me täällä Pohjan perillä puhumme korkeintaan pakkoruotsia emmekä esimerkiksi amerikkaa tai ranskaa. Siksi emme pärjää potkupallossa. Emmekä etenkään Euroviisuissa, muuta kuin naamioitumalla Belsebulin näköisiksi hirviöiksi.

Niitä, jotka kansainvälistymisessään pyrkivät Maarianhaminaa pidemmälle, on kautta aikojen kehotettu, ei ainoastaan kohentamaan itsetuntoaan, vaan vaihtamaan koko suomalainen identiteettinsä johonkin enemmän eurooppalaiseen. Suomalainen identiteetti kun kelpaa korkeintaan moldovalaisille identiteettivarkaille.

Suomalaisuudesta sopii puhua myönteisesti vain, kun muistellaan itänaapurin kukistamista talvisodassa tai länsinaapurin kaatamista jääkiekossa.

Meille vapaamman kristillisyyden edustajille on varsin vakuuttavasti opetettu – ikään kuin itsestäänselvyytenä – ettei meidän veisuutamme, luonnettamme tai tapaamme ilmaista uskoa kannata enemmälti Jumalalle tyrkyttää. Olemme liian apeita, juroja, melankolisia ja kateellisia. Niinpä mekin järjestämme erilaisia identiteetin vaihtoviikkoja, seminaareja, kursseja ja konferensseja.

Karismaattiset juuremmekin juonnamme mieluummin rapakon takaa, vaikka kotikyliemme körtit ja lestadiolaiset puhuivat kielillä jo reippaasti sata vuotta ennen William J. Seymourin syntymää. Lieneekö juhlavampaa puhua Azusa-kadun liikehdinnästä kuin Tossavaisen tupakokouksista?

1980-luvun telttakokouksissa me huiskutimme nenäliinoja samban tahdissa toivoen, ettei Galilean mies kävisi ohitse. Silloin uudistuneeseen identiteettiimme kuuluivat latinorytmit ja letkeät lanteet. Nyt, monien kokeilujen jälkeen, olemme ymmärtäneet, että taivasten valtakunnalle otollisin ilme ja identiteetti kannattaa imuroida alati aurinkoisesta Kaliforniasta tai Australiasta.

Huonosta itsetunnostaan huolimatta tämä molliin viritetty identiteetti on – monien kiusaksi – osoittautunut voikukkaakin sitkeämmäksi. Lumen sulaessa kuoriutuvat roudastaan myös Suomi-jullikat. Kymmentuhatpäisinä joukkoina he kansoittavat suviseuransa ja herättäjäjuhlansa uhmaten niin sää- kuin muitakin profeettoja. Pää hartioiden väliin  painuneena nuo kyrmyniskat jurahtavat kaamoksen kangistamin sieluin Soi kunniaksi Luojansa. Eikä siinä hartaudessa paljon Reino-tohveli nouse eikä tuulipuku kahahda.

Noilta kesäjuhlien notkuvilta telttapenkeiltä tuo kummallinen kansa on kuin onkin rahoittanut kolehdeillaan lähetystyönsä, maksanut kirkkonsa ja rukoillut vähäeleiset rukouksensa. Joskus – itse asiassa melko usein – heidän tekemäänsä työtä on kiitetty aina maan ääristä asti. Kiitoksille he ovat hymyilleet hämillään tietämättä, mitä moisille puheille pitäisi tehdä. Taputtavat kuitenkin, kun erikseen käsketään. Tokkopa he huomasivat sitäkään, että kansainvälinen tutkimus vastikään kiitti koko heidän maataan maailman parhaiten johdetuksi maaksi. Tilastojen mukaan maailmassa asuu seitsemän miljardia ulkomaalaista ja vain vajaat viisi miljoonaa suomalaista. Voisiko olla pahitteeksi, jos suomalaiskristitytkin heräisivät hieman rohkeammin arvostamaan omia juuriaan?


Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.