Helluntailaiset kauneusihanteet

Harrastin joitakin vuosia sitten sellaista ulkonäköön keskittyvää lajia kuin body fitness, joka on kehonrakennuksen serkkulaji. Vaikka lajin arki keskittyi pitkälti salilla lihasten rääkkäämiseen, päivät kuluivat ulkonäköä tarkkaillessa, ja kuului siihen myös tietynlainen muu käyttäytyminen. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa surffailu, bloggailu ja ennen ja jälkeen -kuvien postailu. Näitä ennen ja jälkeen -kuvia liikkuu netissä edelleen, ja ne ovat vieläkin kovaa huutoa.

Kuinka pinnallista. Oi turhuuksien turhuus. Puhumattakaan siitä, miten ongelmallista tällaisten viestien lähettäminen on nuorille ja hieman vanhemmillekin identiteettikriisin ja huonon itsetunnon kourissa kärsiville.

Visuaalisuudessa on todellakin voimaa, ja niin on somessakin, kun tietynlaiset kuvat vyöryvät Facebookissa omaan uutisvirtaan niin, että muuta sinne ei sitten melkein mahdukaan. Toisaalta, onhan niissä hyvääkin: ne motivoivat terveellisempiin elämäntapoihin ja harrastamaan liikuntaa. Erilaiset poseeraukset edullisista kuvakulmista huutavat kuitenkin ennen kaikkea tietynlaista kauneusihannetta ja pyytävät hyväksyntää katsojilta.

Mutta onneksi meillä uskovaisilla ei tällaisia ongelmia ole. Me emme ole niin pinnallisia, ulkonäkökeskeisiä ja kauneus- ja sometuulten ohjailtavissa olevia meren aaltoja. Emmehän? Tätä aloin miettiä yhtenä aamuna, kun mietin nykyajan, ja miksei vähän jo ”vanhankin ajan”, todistuskulttuuria. Muistan, kun itse näyttelin uskoontulon jälkeen 16-vuotiaan mörkö-Saran kasvokuvia, joissa loisti pullea naama, hieman rastoiksi muuttunut musta tukka, musta silmämeikki, valkoiset huulet ja viisi lävistystä siellä sun täällä ympäri naamaa. Ja viereen asettelin lähes meikittömän, täysin lävistyksettömän, hymyilevän, hitusen vanhemman Saran, joka oli laihtunut kymmenen kiloa. ”Tätä Jeesus tekee!” voisi joku lohkaista.

Ja moni ajatteli, että tulin paremman näköiseksi. Miehet alkoivat vislailla perään ja muutenkin kiiteltiin. Seurakunnassa kehuttiin ja muutosta ihailtiin. Silloin olin hyvilläni, mutta enää en. Koska en halua, että sisäistä muutostani arvostellaan sillä, olenko laihtunut, käytänkö vähemmän meikkiä tai ovatko sormen päät kellertävät tupakan tervasta. Nämä kuitenkin olivat monien mielestä hyviä todistuksen aiheita; ulkoiset seikat siis! Vanhoja kuvia kaivettiin esiin, jotta nähtäisiin naamasta se selvä muutos, jonka Jeesus oli tehnyt.

Enää en postaile ennen ja jälkeen -kuvia someen sillä mentaliteetilla, että katsokaa, kuinka siistin näköisen Jeesus minusta teki. Jos laitan vanhan kuvan, laitan sen aivan eri syystä. Ja jos jotakin sanoisin tuolle 16-vuotiaalle mörkö-Saralle, niin sen, että sinä olet kaunis.


Sara Saarela

Kirjoittaja on kirjailija, teologian maisteriopiskelija ja seurakunnan sekatyöläinen.