Tyttökirjojen opetukset

Aikuisiällä ystävystyin naisen kanssa, joka oli käynyt samaa koulua kuin minä. Emme vielä tuolloin olleet varsinaisesti tunteneet toisiamme, eikä minulla ollut erityisiä muistikuvia hänestä koululaisena. Niinpä yllätyin, kun hän kerran kysyi:

– Muistatko, kun löit mua nyrkillä mahaan?

Enpä tosiaan muistanut. Kun kävimme tilannetta läpi, asia alkoi avautua. Olimme kiistelleet erään kaverin repusta, jota olin tavoitellut hieman kovilla keinoilla. Minun käsitykseni mukaan kyseessä oli ollut leikkimielinen kisailu, mutta ystäväni muisti lähinnä nyrkiniskun aiheuttaman kivun.

En voinut muuta kuin pahoitella menneisyyden minän tekosia. Lieventävänä asianhaarana voi pitää sitä, että noudatin tyttökirjojen opetuksia.

Lapsena ammensin eettisiä oppeja paitsi kotoa ja koulusta myös kirjallisuudesta. Pidin vanhoista tyttökirjoista, mutta jälkeenpäin ajateltuna niistä oppi myös hieman kyseenalaisia asioita.

Ajatellaan vaikkapa Anni Polvan Tiina-kirjoja. Niissä 1950-luvun tamperelaislapset ratkaisevat keskinäiset kiistansa rehellisellä turpaanvedolla ja aikuisille kanteleminen on synneistä suurin. Opin, että ensin painitaan ja sitten ollaan kavereita. Harmi vain, ettei se tosielämässä oikein toiminut: nujakoiva tyttö ei ollutkaan reilu kaveri vaan kummajainen.

Tiinan tavoin myös vanhempien tyttökirjojen päähenkilöt joutuvat impulsiivisten tempaustensa takia vaikeuksiin. Muun muassa Katy, Anna, Jo ja Iris-rukka saavat moitteita sukupuolelleen sopimattomasta käytöksestä, kuten juoksentelusta, suulaudesta ja vaatteiden likaamisesta. Minäkin mielsin itseni poikatytöksi, joskin nykyään ajattelen ”poikamaisuuden” viittaavan tiettyihin temperamenttipiirteisiin ja kiinnostuksenkohteisiin, joita ei pelkkä sukupuoli määritä. Tytön poikamaisuus oli lapsuudessani hyväksytympää kuin pojan tyttömäisyys, ja niin taitaa olla edelleen. Tytön rooli on siis avarampi, mutta ei tällainen asenne silti naissukupuolta imartele.

Sain tyttökirjoista myös hengellisiä vaikutteita. Montgomeryn kirjoissa ironisesti kuvattu metodistien ja presbyteerien keskinäinen kyräily ei oikein avautunut, sillä kummatkin ryhmät olivat minulle outoja. Ekumenia ei muutenkaan tyttökirjoissa kuki. Kun Alcottin Pikku naisten Amy tokaisee kääntyvänsä katolilaiseksi, vanha palvelija järkyttyy: ”Kuka noin syntisesti puhuu”, hän toruu tyttöä.

Pääosin tyttökirjojen hengellisyys on kuitenkin lämmintä ja avointa. Pikku naisissa esimerkiksi luetaan Raamattua ja Kristityn vaellusta ja kilvoitellaan omien heikkouksien voittamiseksi. Olin idealistinen lapsi, joten minusta sellainen oli innostavaa.

Haaveilin kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että vanhojen tyttökirjojen kaltaisia kirjoja en voisi kirjoittaa. Niiden kuvaamaa maailmaa ei enää ole, eikä omakaan mielenmaisemani ole samanlainen kuin 1800-luvun tai edes 1950-luvun kirjailijalla.

Millainen olisi 2000-luvun tyttökirja, jonka päähenkilö on kristitty? Miten se pitäisi kirjoittaa, jotta siitä voisi kiinnostua sellainenkin lapsi kuin minä aikoinani olin – siis lapsi, joka ei tiedä tuon taivaallista metodisteista, presbyteereistä tai katolilaisista? Jos joskus keksin ratkaisun tähän pulmaan, lupaan kirjoittaa kirjan itse.

Säde Loponen