Tornin juurella

Olo on vähän kuin helluntaiepistolasta: kuulen ympärilläni puhuttavan innokkaasti vaikka mitä kieliä. On harmaa, lokakuinen päivä, ja bussillinen turvapaikanhakijoita Tornion raja-asemalta on saapunut vastaanottokeskukseen. On alkamassa alkuinfo keskuksen arjesta.

Tunnelma on kuitenkin vaisumpi kuin helluntaina: viikkokausien matkasta väsyneet miehet istuvat salin seinustoilla ja katselevat pelokkainakin ympärilleen. Matka metsien halki on tuonutkin heidät taas metsän keskelle. Pienet keskustat ovat vilahtaneet nopeasti ohi. Missä kaikki ihmiset ovat? Ja onko täällä aina näin kylmä?

Lähes jokaisella on viimeistään matkalta tarttunut mukaan joku omaa kieltä puhuva kaveri. Kuutta kieltä puhuva kurdipoika ilmoittautuu tulkikseni, kun jaan opiskelutarvikkeita ja kartoitan tulijoiden kielitaitoa. Tulkkini kertoo osaavansa sorania, farsia, arabiaa, turkkia, turkmeenia ja englantia.

Irakilaiset rynnivät jonon kärkeen ja arabiankielinen möykkä tuntuu suomalaisen korvaan vähän uhkaavalta. Se on kuitenkin enimmäkseen iloista ja innokasta, hyvän itsetunnon ja paljon huumorin höystämää sosiaalisuutta. Arvaan jo, että näitä ääniä kyläläiset varmasti iltapimeässä pelkäävät. Eihän suomalaisista lähde samanlaista ääntä kuin päihtyneinä ja pahat mielessä.

Kaikki osaavat arabiaa, osa myös englantia. Monelle on pakolaisreissun aikana kertynyt jo laajempikin kielitaito: turkkia, kreikkaa, venäjää, jopa espanjaa.

Sorania tai muita kurdikieliä puhuvat kurdit ja darin- tai pashtunkieliset afgaanit odottelevat nöyrästi vuoroaan syrjempänä. Kun heidän vuoronsa tulee, moni ilmoittaa kielitaidokseen alemmuudentuntoisesti: ”Vain sorania.” Yhä harvempi osaa yhtään englantia. Haluan rohkaista miehiä ja sanon jollekin: ”Mutta puhut varmasti hyvää sorania.” Ilo syttyy silmiin, tulkkini on heti juonessa mukana, ja niin kaikki seuraavat saavat kuulla osaavansa tosi hyvin omaa kieltään. Kukaan meistä ei ole enää kielitaidoton.

Kuukausien mittaan Baabelin tornin tragedia ei enää erota meitä toisistamme niin pahasti kuin aluksi, vaan yhteyttä alkaa löytyä. Yritteliäimmät puhuvat auttavaa suomea jo muutamassa kuukaudessa. Moni puhuu rohkeasti kaikkia kieliä mitä vähänkin osaa. Toisaalta kielivaikeudet turhauttavat ja kaipuu tulla täysin ymmärretyksi ilman tulkkeja kasvaa.

Katsoessani näitä ihmisiä mieleeni nousee Johanneksen ilmestyksestä (5:9): ”–– Sinä olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista, kielistä, kansakunnista ja kansanheimoista ––.” Kun keskuksen johtaja sanoo, että kaikkien elämässä kääntyy nyt uusi lehti, osa kuulijoista herkistyy. Joidenkin kasvoilla näkyvät vielä tuskan uurteet.

Johannes näkee edelleen (Ilm. 21:3–4): ”Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Hän asuu heidän keskellään, ja he ovat hänen kansojaan. Jumala itse on heidän kanssaan, heidän Jumalansa. Hän pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, ei surua, ei parkua eikä tuskaa, sillä kaikki entinen on mennyt.”

Sitä odotellessa tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani olla osa Jumalan majaa, yksi Pyhän Hengen temppeli, ehkä välillä tomppelikin, näiden ihmisten keskellä. Monia kyyneliä pyyhitään jo lähiviikkoina.

Nauruakin kuuluu jo. Seuraavana iltana innokkain opiskelija kiittää tunnista, kättelee minua ja sanoo: ”Yltääy nääjä!” En parhaalla tahdollanikaan ensin ymmärrä häntä. Kolmannella toistolla minulla välähtää: Hän haluaa toivottaa minulle ”Iltaa, hunaja!” Google-kääntäjä on toiminut, ääntämisessä on vielä hiomista, mutta ymmärtämisen ilo on molemminpuolinen!


Inkeri Riihinen

Kirjoittaja työskenteli viime talven vastaanottokeskuksessa.