Skinhead ja joogi löysivät armon

Janne ja Johanna Pahkala ovat hyvä tiimi. - Johanna on se, joka uskoo minuun silloin, kun en itse usko, Janne kertoo. Taustalla kotiseurakunta Helsingin Saalem, jossa Janne palvelee vahtimestarin tehtävissä. Kuva: Elina Rautio

Vielä kymmenen vuotta sitten Janne Pahkala oli pesunkestävä skinhead. Nuoruudessa koettu epävarmuus, pelko ja turhautuminen ajoivat elämäntyyliin, jonka päämotivoijana toimi viha kaikkia ja kaikkea kohtaan.

– Niissä piireissä puhuttiin veljeydestä ja vahvasta yhteisöllisyydestä, mutta käytännössä se oli typerien asioiden tekemistä yhdessä humalassa.

Johanna Pahkala oli ajautunut tahollaan syvään pimeyteen etsiessään apua pohjattomaan riittämättömyyden tunteeseensa.

– Tiesin jo lapsena olevani eitoivottu. Minulle oli kerrottu, että äitini olisi halunnut tehdä abortin, mutta lääkäri ei ollut suostunut siihen. Koin, että minun täytyi ansaita paikkani niin työssä kuin yksityiselämässä, hän pohjustaa.

Omien voimien loppuessa Johanna päätyi yhdessä silloisen miehensä kanssa etsimään apua joogasta ja idän uskonnoista.

– Se oli lähtölaukaus alaspäin menevään syöksykierteeseen. Aloimme voida pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti, ja lopulta meille tuli myös avioero.

– Jälkeenpäin olen ymmärtänyt näiden asioiden yhteyden ja sen, että pahoinvointimme oli henkivaltojen vaikutusta.

Epäilykset hävisivät

Johanna oli aina ajatellut, että kristinusko on viimeinen vaihtoehto maailmankatsomukseksi. Halu pärjätä itse oli niin voimakas, ettei hän voinut ymmärtää ajatusta armosta.

– Ajattelin, että kristityt ovat heikkoja, koska heidän ei tarvitse itse ansaita mitään.

Avioero ja kaksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi jääminen aiheuttivat kuitenkin henkisen romahduksen, joka pakotti tutkimaan eri uskontoja ja niiden antia uudelleen.

– Luin kymmeniä kirjoja mutta en löytänyt järjellä sellaista uskontoa, jonka voisin allekirjoittaa. Hyvin varovasti aloin pohtia myös kristinuskoa, vaikka se tuntuikin ihan älyttömältä.

Viimein käsiin sattui kirja, jossa oli yksi kysymykset hiljentävä lause: ”Ei tarvitse ymmärtää, vaan riittää, kun uskoo.”

– Se riitti minulle. Tiesin, että etsimäni oli siinä, Johanna kertoo.

Paikallisen seurakunnan Alfakurssille löydettyään Johannan orastava usko sai vielä sellaisen vahvistuksen, jonka hän muistaa lopun elämäänsä.

– Jumala kohtasi minut esirukoushetkessä aivan huikealla tavalla. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Herra näki heikkouteni ja teki siitä tilanteesta niin voimallisen, etten voi enää koskaan epäillä hänen olemassaoloaan.

Yksinkertainen rukous tepsi

Samoihin aikoihin, 2000-luvun puolivälin jälkeen, alkoi muuttua myös Janne Pahkalan elämän suunta.

Vuonna 2006 skinheadporukan rötöstelyt johtivat pitkään oikeudenkäyntiin, jonka lopuksi Janne otti kaikkien tekoset niskoilleen. Porukan yhteys alkoi rakoilla, ja Janne alkoi kokea olevansa eksyksissä.

– Huomasin, että viha oli lähtenyt pois ja tilalle olivat tulleet musertava tyhjyys ja kuolemanpelko. Tuskani tiivistyi siihen, että olin jo haulikon piippu suussa.

Ahdistuksen keskellä jostain tuli kuitenkin ajatus, että kannattaisi rukoilla.

– Olin aina pitänyt uskovaisia naurettavina pelleinä. Siinä vaiheessa minulla ei kuitenkaan ollut enää mitään menetettävää, joten ajattelin, että voinhan mä kokeilla sitäkin. Haparoiden sanoin vain, että ”Jeesus, auta”, Janne muistelee.

Olo parani heti. Parin viikon päästä sama tilanne toistui, ja vähitellen rukousten välit alkoivat lyhentyä.

– Perheessämme ei ollut ikinä ollut mitään uskontoon viittaavaa, joten en aluksi tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Ymmärsin ainoastaan, että olen isojen asioiden äärellä, Janne kertoo.

– Pitkän prosessin seurauksena tajusin tulleeni uskoon.

Maailmaan tuli värejä

Janne kuvaa sisimmässään tapahtunutta muutosta niin suureksi, ettei hän olisi kestänyt sitä, jos se olisi tapahtunut kertarysäyksellä.

– Vihan ja tyhjyyden tilalle tulivat lämpö ja rakkaus. Maailmaani tuli värejä, hän kuvailee. Lopullisesti uuden elämäntavan palaset loksahtelivat kohdilleen, kun Janne tutustui kristilliseen God’s Squad -moottoripyöräkerhoon.

– Se oli ensimmäinen uskovien yhteisö, jossa koin olevani kotona, Janne kertoo. Ennen sitä hän oli nimittäin ehtinyt käydä vuoden verran jumalanpalveluksissa, joissa kukaan ei ollut tullut edes juttelemaan.

– Minua vain tuijotettiin ja minusta supateltiin; olinhan kotikylälläni tunnettu vähän muista asioista. God’s Squad -motoristeja ei kiinnostanut Jannen menneisyys, vaan he ottivat hänet vastaan sellaisenaan.

– Heidän kauttaan avautui se, mitä itsekin haluan elämälläni tehdä: kohdata ihmisiä, kuten Jeesuskin teki.

– Sen jälkeen tutustuin myös muunlaisiin seurakuntiin ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä uskovan elämässä on kyse.

”Match made in heaven”

Vähitellen moottoripyöräharrastus muuttui elämäntavaksi ja tärkeäksi osaksi Jumalan antamaa kutsumusta. Nykyisin Janne tekee säännöllisesti lähetysmatkoja motoristien pariin ja saa usein olla kuuntelijana aivan tuntemattomillekin.

– Tapaan talleilla kaikenlaisia ihmisiä, mutta omien kokemusteni kautta osaan kohdata heidät nimenomaan ihmisinä.

Pari vuotta sitten Jannen ja Johannan tiet kohtasivat. Johannasta tuli paitsi vaimo myös työtoveri, joka rukoilee aina Jannen reissujen puolesta.

– Koemme, että avioliittomme on ”match made in heaven”, taivaassa suunniteltu liitto, he kertovat.

Yhdessä he iloitsevat kohtaamastaan armosta ja yhteydestä Jeesukseen, jota he kuvaavat yhtä olennaiseksi osaksi elämäänsä kuin hengittäminen.

– Jeesus merkitsee kaikkea. En voisi enää ajatellakaan semmoista elämää, jossa häntä ei olisi. Usko ja Jeesus ovat läsnä joka päivä ja jokaisessa asiassa, Johanna kiteyttää.

– Jumalan armo on ihmeellinen. Olen kiitollinen siitä, etten ole saanut ansioni mukaan vaan armon mukaan. Jos minulle laskettaisiin tuomio kaikista pöljyyksistäni, rumastihan siinä kävisi, Janne lisää.

Elina Rautio

Pakina
51