"Rakas päiväkirjani…" – Mitä kaikkea lapsuus- ja nuoruusajan päiväkirjat voivat paljastaa kristityn arvoista ja Jumalan huolenpidosta?

Päiväkirjaa pidetään yleensä kriiseissä. Onnellisina aikoina tekstit jäävät useammin kirjoittamatta. (Shutterstock)

Anniina Jakonen

Rakas päiväkirjani! Tänään oli Aleksis Kiven päivä. Hän on suomalainen kirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on Seitsemän veljestä. Illalla isi toi Postilta videot, mutta minä luin kirjoja. Äiti teki pullaa, se oli hyvää. Eipähän sitten paljon muuta tehtykään. (10.10.1990)

Kahdeksanvuotiaana tilannekatsaus elämääni näytti tältä. Vielä ei ollut tubettajia tai suoratoistopalveluita, hädin tuskin kännyköitä, tietokonepelejä tai maailmanlaajuista internetverkkoakaan. Videot tarkoittivat vhs-videonauhuria, jollaista meillä ei vielä kotona ollut, mutta saimme sen lainaksi isäni työpaikalta silloin tällöin. Sillä katsottiin Väiski Vemmelsäärtä, Uuno Turhapuroa tai Disneyn piirroselokuvaa Kaunotar ja hirviö, jonka laulut osaan vieläkin ulkoa.

Muutama vuosi sitten löysin vanhat päiväkirjani varastosta pahvilaatikon pohjalta. Siellä ne lojuivat tiiviisti säilöttyinä mutta elämää pursuten. Kun pandemia sulki Suomen ja elämä rajoittui kotiin, oli aikaa sukeltaa nostalgian pyörteisiin päiväkirjojen sivuille. Matka menneeseen oli riemukas, nolo ja opettavainenkin. Päällimmäisenä se sai kuitenkin aikaan syvän kiitollisuuden Jumalan huolenpidosta vuosikymmenien varrella.

Jumala todella välittää sydämemme haaveista.

Ensi-ihastus, isoveljien kanssa kinastelu, juhlat, kaverisuhteet, vieraiden kyläilyt, seurakuntaelämä. Kaikki nämä ovat tallentuneet tekstiksi, ensin haparoivilla tikkukirjaimilla, myöhemmin koukeroisella kaunokirjoituksella kymmeneen eri päiväkirjaan, satojen sivujen kertomukseksi lapsuudesta, nuoruudesta, kasvamisesta ja arjen sattumuksista.

Kirjoitin päiväkirjaa aktiivisesti vuosina 1988–2001, ala-asteen ensimmäiseltä luokalta aina naimisiinmenoon asti. Sittemmin olen kirjoittanut vain harvakseltaan, lähinnä mieltä purkaakseni.

Minulle kirjoittaminen on aina ollut luontevin itseilmaisun keino, joten toimittajaksi ja kirjailijaksi päätyminen on tuntunut napakympiltä. Oikeaan alaan viitannee myös se, että vain Aleksis Kivi ja kirjojen lukeminen kiinnostivat jopa sellaisena kohokohtana, kun saimme videonauhurin yhdeksi illaksi lainaan.

Eilen illalla päähäni pälkähti ajatus: Voisikohan minusta joku päivä tulla kirjailija? Saa nähdä. (11.10.1993)

On koskettavaa huomata, kuinka 11-vuotiaana muistiin kirjattu unelma on nyt toteutunut neljän teoksen verran. Jumala todella välittää sydämemme haaveista ja avaa ovia niiden toteuttamiseen.

Päiväkirjojen sivuilta löytyy ajankuvaa ja seurakuntaelämää.

Viime vuosituhannen puolella päiväkirjan kirjoittaminen oli varsin suosittu ajanviete. Tilastokeskuksen vapaa-ajan tilaston mukaan 1990-luvun alussa päiväkirjan kirjoittajia oli 14 prosenttia ja 1980-luvun alussa 12 prosenttia. Kirjoittaminen oli etenkin tyttöjen heiniä.

Vielä digiaikanakin perinteinen päiväkirja pitää silti pintansa. Todennäköisesti uudelle vuosituhannelle siirtyminen innosti monet kirjaamaan muistojaan talteen, sillä vuonna 2002 päiväkirjaa piti peräti neljännes kaikista kymmenen vuotta täyttäneistä suomalaisista. Yhä viisi vuotta sitten joka kymmenes raapusti päiväkirjaa, vaikka ajassamme tulvii virtuaalisempaakin viihdettä. Silti päiväkirjan pitäminen ja sosiaalinen media liittyvät samaan asiaan, ihmisen tarpeeseen tulla näkyväksi ja ilmaista itseään.

Rukouksen voima ja Jumalan tahdon etsiminen nousevat vahvasti esiin muistiinpanoistani. Vuonna 1989 olen kirjannut päiväkirjani viimeiselle sivulle tärkeimmän muistettavan asian:

Muista veljeä rukouksin ja kirjein.

Tuolloin 16-vuotias isoveljeni oli muuttanut heti peruskoulun jälkeen lähes viidensadan kilometrin päähän opiskelemaan. Minä halusin olla hänen 7-vuotias esirukoilijansa.

Ikävää helpotti se, että toinen isoveljeni asui vielä kotona. Päiväkirjaan tallentuivat niin riidat kuin riemut hänen kanssaan.

Tänään minulla oli kivaa, kun mankka laitettiin äänitykselle ja pelleiltiin. Meitä nauratti niin kovasti, että maha oli haljeta. (2.3.1989)

Päiväkirjalle pystyi tunnustamaan myös asiat, joista kaikki perheenjäsenet eivät olleet tietoisia.

Tänään kun äiti tuli töistä niin se käski mun panee kahvit tippumaan. Sitten se otti esiin maukkaat munkit. Me juotiin herkkukahvit. Sen jälkeen äiti lähti Tampereelle konserttiin. Kaksi tuntia sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt niin tuli isi. Sillä oli samanlaiset munkit ja mun tietty piti panna kahvi tippumaan. Mekin juotiin herkkukahvit. (5.10.1990)

Päiväkirjoissa yhdistyvät omasta sisäisestä maailmasta ja tunteista kirjoittaminen sekä ympäröivän maailman käsittely. Päiväkirjojeni sivuilta löytyy ajankuvaa, kuten mainintoja Suomen markan devalvoinnista 1991, Albertvillen talviolympialaisista 1992 ja MTV3-kanavan ilmestymisestä kuvaruutuun 1993.

Myös seurakunta, kesäleirit ja saarnaajien kestitseminen kotonamme olivat merkittävä osa perheemme elämää. Äitienpäivänä vuonna 1993 kotiseurakunnassani saarnan aihe oli Äiti ja nuorukainen. Päiväkirjaani analysoin aihetta pikkuvanhasti.

Yksi nuoruuteni merkittävimpiä asioita oli päästä hengellisille nuortenpäiville, tapahtumiin ja leireille. Vapaakristillisessä kentässä nuorille oli tuolloin tarjolla kibarit, kuutikset, konffat, yyceet, inspirationit, dynikset, keikat ja aktiot. Jälkikäteen on koskettavaa tajuta, kuinka moni meistä silloisista nuorista on nyt pastorina, lähetyskentillä tai muulla tavoin hengellisessä työssä. Tuskin olisin itsekään tässä ilman sitä varustusta, jota silloin sain niin suurtapahtumista kuin kotoa ja kotiseurakunnastani.

Kun koko laatikollinen lapsuus- ja nuoruusmuistoja on kahlattu läpi, on monta unohduksiin painunutta asiaa ja ihmistä palautunut mieleen. Kunpa voisikin palata teini-iän myrskyjen keskelle kertomaan, että me kaikki löysimme oman paikkamme – ja rakkauttakin. Ja että vaikka aikuisuus ei ole aina pumpulinpehmeää, niin kutsumus kantaa ja Jumala pitää huolta. Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa Herra.