Eläkkeelle siirtyvä Sauli Manninen:

”Pyritään tuntemaan Jeesus paremmin”

Sauli Manninen Ai­kamediasta täs­sä hei. Soitinko pa­haan tilanteeseen?”

 

Moni helluntai­seurakunnan kirjamyyjä ja työn­tekijä on vuosien varrella kuul­lut luurissaan tämän ystävällisen avauksen, josta juttu on jatku­nut milloin kirjakaupan tuotetar­peisiin tai konserttijärjestelyihin paikkakunnalla.

 

Asiapuheen lomassa Manni­nen on osannut kohdata ihmiset niin, että heille on jäänyt enem­män tyytyväinen mieli kuin muis­to myyntitykin maalitauluksi jou­tumisesta.

 

Aluepäällikölle itselleenkin kohtaamiset ovat olleet työn suola.

 

– Parasta on se, että on saanut olla ihmisten kanssa tekemisissä.

 

Elokuun lopussa Sauli Manni­sella tuli täyteen 32 vuotta ja nel­jä kuukautta helluntaikustanta­mon palveluksessa. Samalla oli aika vaihtaa tiivis ja mieluisa työ eläkepäiviin.

 

– Jo kolme vuotta Juhannus­konferenssissa yleisin kysymys minulle on ollut, että milloin jään eläkkeelle, Manninen paljastaa.

 

– Nyt tämä monen odottama asia toteutuu, hän veistelee.

 

 

Urapolulle 14-vuotiaana

Todellisuudessa Mannisen kal­taisen kävelevän tietopankin elä­köityminen on aiheuttanut jopa pientä hätääntyneisyyttä: firmas­ta poistuu pitkä kiikari historiaan, ja osa asiakkaista murehtii Aika­median kasvojen katoamista.

 

– Joo, tämä on noussut nyt esil­le. Lomallakin jotkut ottivat yh­teyttä ja kysyivät, että keneen me sitten ollaan siellä yhteydessä?

 

Sauli Mannisessa syttyi kutsu­mus levittää evankeliumia pai­netun sanan kautta jo nuorena. Helluntaikodin poika teki uskon­ratkaisun 10-vuotiaana kotiko-kouksessa. Lapsena hän tapa­si myös monia herätysliikkeen tiennäyttäjiä, joita perheessä ma­joittui.

 

– On tullut saunottua Eino I. Mannisen ja Vilho Soinisen kanssa.

 

Jo 14-vuotiaana Manninen peri Nestori Lehtiseltä Ristin Voiton lehtiasiamiehen tehtävät ja aloitti joululehtien myynnin Joutsassa. Ura jatkui Heinolan helluntaiseu­rakunnan kirjamyynnissä.

 

Vuonna 1986 vapaaehtoisteh­tävät ja leipätyö kuitulevytehtaan laboratoriossa vaihtuivat Ristin Voiton piiriedustajan kokopäivä­hommiin.

 

– Olin jo pidempään kokenut, että elämäntyöni tulee olemaan tavalla tai toisella hengellisessä työssä. Vaikka minulla oli tiettyä vetoa teknilliselle alallekin, koin Jumalan suunnitelmiin kuulu­van, että saan olla tavalla tai toi­sella päätoimisesti hengellisissä kuvioissa.

 

 

Koetuksen ajat

Sauli Manninen on kokenut hel­luntaikustantamon pari voimakas­ta murrospuhuria. Vuonna 1994 talosta jouduttiin irtisanomaan sa­mana päivänä 22 henkilöä. Hetki oli haastava, mutta Manninen jäi. Henkilökohtaisesti vielä tiukem­pi tilanne tuli viitisen vuotta myö­hemmin, kun talon toiminta siirtyi miltei täysin Keuruulle. Mutta sil­loinkin Manninen jäi.

 

– Koin selkeästi, että se oli Ju­malan suunnitelmissa ykkösvaih­toehto, joten halusin kulkea sitä tietä loppuun asti – ja tässä sitä ollaan.

 

Mannisen tehtävä on ollut saa­da nykyisen Aikamedian tuotteet liikkumaan, mihin on tarvittu rei­lun 30 vuoden aikana 15 eri autoa.

 

– Ajokilometrejä on kertynyt yli kaksi miljoonaa.

 

Varsinkin aikoinaan hellun­taivaikuttajat suosivat Mercedes Benziä. Sauli Manninen ei koke­nut koskaan mersuherätystä. Sen sijaan hänellä oli varattuna räätä­löity kasku tähteä autonsa nokas­sa kantaville.

 

– Olen sanonut, että tähtikuvi­on kaksi alaspäin olevaa sakaraa osoittavat ne hinausköyden pai­kat siellä nokalla, kun se auto jät­tää tielle. Ja se kolmas sakara, joka osoittaa ylöspäin, näyttää, mistä todellinen apu tulee, Manninen myhäilee.

 

 

Ilosanoma katveessa

Suomea kiertävälle kirjalähetille on valjennut, että hengelliset asi­at kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin uskovat olettavat. Eräskin ei-uskova kirjakauppias alkoi kerran kysellä häneltä hengellisistä asi­oista. Kävi ilmi, ettei pienyrittä­jä ehdi seurakuntien tilaisuuksiin ympäripyöreän työviikkonsa kes­keltä.

 

– Ihmisillä on kiinnostusta hengellisiin asioihin, mutta heil­lä ei ole luontevaa tapaa löytää ke­tään, jolta he voisivat kysellä niis­tä. Eli kyllä meillä uskovina, olem­mepa millä alalla hyvänsä, on suuri vastuu siitä, miten käyttäy­dymme arjessa ihmisten parissa.

 

Jeesuksesta kertominen on koko ajan vähentynyt helluntai­kulttuurissa. Mannisen mukaan tämä on muuttanut koko liikettä.

 

– Se muutos on ollut tosi raju. En peräänkuuluta menneisyyden ylösnousemusta enkä halua it­seänikään ankkuroida 1980-luvul­le, mutta muutosta on tapahtunut.

 

Vielä Mannisen uran alussa pie­nimmissäkin seurakunnissa oli kirjamyynti ja kirjallisuustapah­tumia.

 

– Kirjaa käytettiin evankelioin­tivälineenä, samoin levyjä ja ka­setteja. Niillä levitettiin ystäväpii­riin evankeliumia, mutta tätä ei juurikaan enää ole.

 

Evankelioinnin alasajo näkyy Mannisen mukaan myös rukous­huoneissa.

 

– Seurakunnallinen toiminta on muuttunut paljon virallisem­man oloiseksi. Ainakin henkilö­kohtainen evankeliointi ja siihen kannustaminen on jäänyt vähem­mälle. Toiminta on muotoutunut entistä enemmän kokouskeskei­seksi.

 

 

Kristillinen media yhdistänyt uskovia

Myönteisenä muutoksena 30 vuo­den varrella Sauli Manninen näkee seurakuntien raja-aitojen madaltu­misen. Vielä 80-luvulla helluntai­laiset pysyivät tiukasti omassa kar­sinassaan ja kylmäkiskoinen suh­de luterilaisiin kuului puheissakin. Nykyään eri suuntien seurakunnat puuhaavat usein yhdessä evankeli­oimistapahtumia.

 

– Tämän näen erittäin hyvänä, koska en minä usko, että taivaas­sa on helluntailaisilla omaa loke­roa. Kyllä me siellä sulassa sovussa olemme sitten perillä. Sitä on hyvä harjoitella täällä maan päällä.

 

Yhteiskristillisen keskustelun Manninen arvioi avautuneen Nii­lo Yli-Vainion aikoina. Myöhem­min kristilliset mediat, kuten TV7 ja Radio Dei, ovat tehneet kristit­tyjen yhteydestä vielä arkipäiväi­sempää.

 

Digimedia on muuttanut paljon muutakin. Kasettien maailmas­ta on tehty kvanttihyppy Spotifyn puolelle, ja some kiinnostaa enem­män kuin hengelliset kirjat ja Raa­mattu.

 

Sauli Manninen on vannoutu­nut kirjamies. Hänen hyllyssään on yli 2 000 kirjaa. Raamatun ää­reen hän tapaa pysähtyä hetkeksi joka aamu.

 

Paljon ihmisiä tapaava kauppa­ratsu on huomannut helluntailais­ten raamatuntuntemuksen muut­tuneen melko huonoksi.

 

– Siellä on määrättyjä kohtia, jotka tiedetään, mutta kokonais­asia on aika monelta hämärän peitossa. Kyllä minun mielestäni myös raamatunlukuherätys pitäi­si saada syttymään.

 

 

Isot ponnistukset työn huippuhetkiä

Raamattuun liittyvät myös Man­nisen uran huippukohdat, Iso Raamatun tietosanakirjan julkaisu 80–90-lukujen vaiheessa ja Sana elämään -kommentaariraamatun ilmestyminen äskettäin. Kolmas helmi ketjussa on Hyvä Sanoma Extran jakelu 1,7 miljoonaan ta-louteen vuonna 2007.

 

– Kyllä ne ovat sellaisia juhla­hetkiä. Ne teettävät töitä, mutta on hienoa, kun saadaan levittää hengellistä sanomaa suomalaisiin koteihin sillä tavalla, että seura­kunnat ovat innostuneina ja täy­sillä mukana.

 

Innostus ja antaumus ovat vä­rittäneet myös Mannisen omaa kutsumustehtävää. Ne tuntuvat säilyvän elämässä jatkossakin.

 

– Odotan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu, enkä koe, että eläköi­tyminen on elämän loppu. Vai­moni Maritta on jo eläkkeellä ja saamme enemmän yhteistä aikaa. Myös seurakunnassa touhuami­nen jatkuu.

 

Vapaan sanan kohdalla Manni­nen miettii hetken ja tuntuu ke­laavan mielessään eri-ikäisiä, eri ammateissa toimivia ja eri elä­mäntilanteissa olevia lukijoita. Sitten hän sanoo:

 

– Tärkeintä minusta olisi se, että tällaisen epävarmuuden kes­kellä, missä ihmiset elävät, me pyrittäisiin tuntemaan Jeesus pa­remmin ja elämään niin kuin hän haluaa meidän elävän.

 

– Se on se paras tapa elää. Se ei välttämättä ole aina helpoin tapa, mutta varmasti siunauksel­lisin tapa, täysillä palvellut mies vakuuttaa.

 

 

Ruut Ahonen