Pakina: Kaikkien kaveri

Kun olin kuusivuotias, naapuriini muutti kaksi hiukan minua vanhempaa sisarusta. Suhteemme alku ei ollut lupaava. En ole varma, oliko syynä lällättely kadun toiselta puolelta vai mikä, mutta joka tapauksessa ensikohtaamisemme kärjistyi tappeluun, jossa aseina käytettiin ainakin hyppynaruja ja sulkapallomailaa.

Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani; Anni Polvan Tiina- kirjoissa syvimmät ystävyyssuhteet alkoivat aina siten, että tulevat ystävykset antoivat toisilleen selkään.

Jossain vaiheessa nujakkaa taivuin ylivoiman alla ja juoksin kotiin. Valitin isälle, että naapurintytöt hakkasivat minua, mutta isä ei siitä hätkähtänyt. Hän oli seurannut tapahtumia ikkunasta ja totesi: ”Itse huidoit siellä ihan samalla tavalla.”

En muista, miten sovinto syntyi, mutta meistä kolmesta tosiaan tuli ystävät. Vanhin oli ideanikkari, joka keksi leikeille mielikuvituksellisia kehyskertomuksia. Aika usein olimme kaltoin kohdeltuja tyttöjä, jotka karkasivat lastenkodista ja alkoivat viettää nomadielämää.

Muutama vuosi meni hyvin, mutta sitten ikäero alkoi painaa. Muilla yläaste häämötti, kun taas minä olin vielä lapsi. Ystäväni ratkaisivat
ongelman ottamalla yhä useammin hatkat kesken leikin. Kun tajusin jääneeni yksin metsään ja lähdin etsimään, löysin toiset kotoaan puuhailemasta jotakin muina miehinä. Episodin toistuminen sai minut vähitellen ounastelemaan, että ystävyytemme elinkaari oli tullut loppuunsa.

En muista olleeni vihainen. Minua suojasi ihmissuhteissa vankka usko siihen, että läheiseni eivät tarkoita pahaa, vaikka todistusaineisto vihjaisi toisin. Nykyään ymmärrän ystävieni käytöksen siten, että heillä oli vielä puutteita sosiaalisissa taidoissa. Itsekin käytin välttelytaktiikkaa, kun 12-vuotiaana ”erosin” ensimmäisestä ”poikaystävästäni”. Samaan kuuluvat sortuvan myös aikuiset.

Joskus käy niinkin hyvin, että lapsena syntyneet ystävyyssuhteet kestävät. Kuulun seitsemän naisen porukkaan, joka tapaa toisiaan muutaman kerran vuodessa. Olemme sen verran erilaisia ihmisiä, että jos tutustuisimme vasta nyt, emme välttämättä tunnistaisi ystäväpotentiaalia. Meitä kuitenkin yhdistää se, että näemme toisissamme jotain, mitä muut eivät näe: harvalla hammasrivillä hymyilevän  ekaluokkalaisen tai epävarman teinin, jonka luomivärikokeilu lähti käsistä.

Lapsena opetettiin, että kaikkien kanssa pitää leikkiä. Joskus tuntuu, että lapsilta vaaditaan enemmän kuin aikuisilta, koska eiväthän aikuisetkaan leiki kaikkien kanssa. Ei sellaista ihmistä olekaan, jonka mielestä jonkun seura ei olisi vähän puoleensavetävämpää kuin toisten. Syrjintää ei tietenkään sovi hyväksyä, mutta lapsikin kaipaa hengähdystaukoja niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa saa olla täysin vapaa.

Äiti Teresan sisaret ovat vieneet tasa-arvon ihanteen äärimmäisyyksiin. He pidättäytyvät syvistä ystävyyssuhteista kokonaan, koska Kristuksen esimerkin noudattaminen ja köyhiin samastuminen vaativat sen, että sisar pysyttelee muukalaisena maailmassa. Motiivi on kaunis, mutta jotenkin silti tuntuu siltä kuin tässä järjestelyssä kaikki osapuolet häviäisivät.

Jeesus itsekään ei noudattanut äiti Teresan oppeja. Hän valitsi kirkastusvuorikokemuksen todistajiksi kolme opetuslasta ihan fiilispohjalta, ilman suljettua lippuäänestystä tai arvontaa. Pietarilta hän muun muassa tivasi, rakastaako tämä häntä enemmän kuin muut. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan yhden opetuslapsen olleen Jeesukselle rakkain, ja vanhan käännöksen mukaan tämä lepäsi viimeisellä aterialla
Jeesuksen syliä vasten.

Tällainen suosiminen saattaa herättää kristityissä hieman epämukavan tunteen – ei kai Jumalalla ole suosikkeja? Toisaalta voi kysyä, mitä sitten, vaikka Jeesus olisikin rakastanut jotakuta enemmän kuin toisia. Olihan hän myös ihminen.


Säde Loponen