Päihdetyö palkitsee kärsivällisen

Jouko Vuorenniemi sai elää turvallisen lapsuuden perheessä, jossa alkoholi ei hallinnut elämää.

– Isä saattoi kyllä joskus ottaa jotakin, mutta ei sillä tavalla, että olisin edes huomannut sitä. Sen sijaan naapuriperheessä päihdehaitat näkyivät selvästi.

Aihe tuli syvällisemmin tutuksi siinä vaiheessa, kun Vuorenniemi opiskeli sosiaalikasvattajaksi. Työssä lastensuojelussa vierähti 30 vuotta. Uransa aikana hän sai nähdä, kuinka suuria ongelmia päihteet aiheuttavat perheissä ja kuinka historia toistaa itseään.

– Vielä murrosiän kynnyksellä moni sanoo, ettei koskaan tee samoin kuin äiti tai isä, mutta silti lapsi saattaa aloittaa käytön myöhemmin.

Päihdeperheen lapsilla on muita suurempi riski tulla riippuvaiseksi alkoholista tai huumeista, sillä heillä on taakkanaan sekä geneettinen rasite että ympäristön vaikutus. Rankka tausta ei kuitenkaan ole kohtalo.

Vuorenniemi tuli puolitoista vuotta sitten kristillistä päihdetyötä tekevän Kan ry:n  toiminnanjohtajaksi. Hän tietää, että päihdekierteen katkeamiseen tarvitaan hyviä ihmissuhteita, ja niiden luominen onkin olennainen osa Kanin työtä. Nuorille suunnatussa asumispalveluyksikössä korostetaan lisäksi myönteisiä aikuiskontakteja.

– Minulla on useita nuoria, joiden tukena olen. He käyvät omat kierroksensa, mutta on hyvä olla joku, johon voi ottaa yhteyttä, jos tarvitsee apua.

Ihannointia ja karsastusta

Kun Vuorenniemen kanssa yrittää viritellä keskustelua päihdeongelmista, puhe kääntyy tämän tästä yhteisöllisyyteen. Siinä on sekä monen ongelman avain että kompastuskivi.

Hän siteeraa tutkijaa, jonka mukaan tulevaisuuden yhteiskunta on yksinäisten yhteiskunta. Perheet ovat pieniä, suvut etäisiä ja verkostot löyhiä. Seurakunnilla olisi loistava tilaisuus tuoda yhteisöllistä henkeä individualistiseen aikaan, mutta onnistuvatko ne siinä?

Vuorenniemi kertoo tositarinan: eräs mies muutti uuteen kaupunkiin ja löysi sieltä paikan, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Harmi vain, että paikka oli baari, sillä mies jäi kiinni aineisiin.

– Voi kunpa seurakunnat voisivat olla tällaisia olohuoneita, joissa voi tuntea olevansa kotonaan, mutta ilman lieveilmiöitä.

Päihdeongelmaisilla on usein korkea kynnys tulla seurakuntaan. Herätyskristillisissä piireissä toisaalta jopa ihannoidaan rankkaa taustaa, mutta toisaalta saatetaan ajatella, että riippuvuudet ovat itse aiheutettuja. Vuorenniemi kutsuu jälkimmäistä suhtautumistapaa tuhlaajapoikavertaukseen viitaten ”isoveljen asenneongelmaksi”.

– Ei kukaan ryhdy ehdoin tahdoin alkoholiriippuvaiseksi. Ongelmajuoja juo ahdistukseensa, usein lääkkeeksi mielenterveysongelmiin.

Surullista on sekin, että jotkut ottavat etäisyyttä seurakuntaansa perheenjäsenen päihdeongelman vuoksi. Vuorenniemi kertoo saaneensa puhelinsoittoja alkoholistien äideiltä ja mummoilta, jotka eivät syyllisyydentunteiden ja häpeän vuoksi uskalla turvautua muihin.

– Kyllä se mietteliääksi pistää, jos äiti kokee, ettei lapsensa ongelmien vuoksi kuulu joukkoon. Emmehän me voi lastemme puolesta päättää, mitä he tekevät elämällään. Päihdeongelmaisten läheisiä pitäisi pystyä tukemaan muutenkin kuin rukouksin.

Yhteisöllisyyden rakentaminen ei hyödytä pelkästään niitä, joiden elämä on mennyt tai menossa raiteiltaan. Sitä tarvitsevat kaikki. Vuorenniemi karsastaa väen jakamista karsinoihin vaikeuksien perusteella ja miettii, miten eri elämäntilanteissa olevat ihmiset saataisiin kohtaamaan toisiaan: vanhukset ja lapsiperheet, rikkinäiset ja niin sanotut vahvat.

– Meillä kaikilla on ongelmia, toiset vain peittävät ne paremmin kuin toiset.

Sopivasti vastuuta

Ensimmäinen askel yhteyden luomisessa otetaan silloin, kun uusi ihminen astuu seurakunnan ovesta sisään. Tulijaa kyllä yleensä tervehditään ystävällisesti, mutta tutustuminen on tunnetusti vaikeampaa.

Yhteisöllisyyttä voisi luoda pienilläkin oivalluksilla.

– Mitä jos laittaisi seurakunnan ilmoitustaululle lapun, jossa lukee, että minut saa kutsua kylään, ja ihmiset kirjoittaisivat puhelinnumeroita perään? Siten voisi avoimesti ilmaista, että haluaa tutustua uusiin ihmisiin.

Vuorenniemi peräänkuuluttaa rakenteita, joissa jako puhujien ja kuulijoiden välillä rikkoutuu. Jos yksi puhuu ja muut tuijottavat toistensa niskoja, ei ihme, jos yhteys jää syntymättä.

– En tarkoita, että perinteiset kokoukset pitäisi lopettaa. Toivoisin kuitenkin enemmän vuorovaikutusta ja tilanteita, joissa asioita pureksitaan yhdessä.

Päihdeongelmaisten kannalta on tärkeää, ettei yhteisö näe heitä vain hyväntekeväisyyden kohteina. Kan-kodeissa kuntoutujille annetaan vastuuta kykyjen mukaan, ja sama lähtökohta sopii seurakuntiin.

– Kun päihdeongelmainen lopettaa päihteiden käytön, elämään jää hirvittävän iso aukko. Silloin tarvitaan mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan. Kaikki eivät osaa saarnata tai laulaa, mutta monet voisivat auttaa toisia muilla tavoin.

Vuorenniemi ei halua rajata mitään tehtävää pois kuntoutujien ulottuvilta, mutta tilannetajua tarvitaan. Oman rikkinäisyytensä kanssa kamppailevalle ihmiselle ei pitäisi antaa vastuuta, johon liittyy kovia paineita tai jossa jää yksin.

– Seurakunnissamme on muutenkin sitä ongelmaa, että joku lähtee täysillä toimintaan mukaan, kunnes väsyy ja ehkä katkeroituukin. Siksi itse kunkin jaksamista pitäisi kartoittaa usein ja keskustelun tulisi olla avointa.

Avoimuuden merkitys korostuu, kun joukossa on ihmisiä, jotka ovat hiljattain vapautuneet  vankilasta. He ovat joutuneet elämään epäluuloisessa ilmapiirissä, ja tunne siitä, että joku haluaa minulle pahaa, voi seurata vapauteenkin ja aiheuttaa ristiriitoja ihmisten kesken.

Vapaaksi paineista

Päihderiippuvaisten kanssa toimiessa on totuttava siihen, että tie ehyempään elämään on usein kivikkoinen. Vuorenniemikään ei nosta mielellään esiin menestystarinoita, sillä tilanteet vaihtelevat nopeasti korkeuksista ojanpohjalle.

– Meille tuli juuri eräskin kaveri neljättä kertaa hoitoon. Ei siinä auta muu kuin rakastaa, mutta pitää myös kysyä ääneen, mitä voisimme tehdä. Rakkaus on lopulta se, mikä toimii,  vaikka välillä tulisi turpaan.

Työ on kaikesta huolimatta palkitsevaa, kun saa nähdä, kuinka usko kantaa ja ihmiset kantavat toisiaan. Vuorenniemi kehuu työntekijöitään, joista monet ovat sekä päihdealan ammattilaisia että kokemusasiantuntijoita. Heidän sanallaan on erityistä painoa kuntoutujien keskuudessa.

 – Kuusi tai seitsemän vuotta kun tekee yhden ihmisen kanssa töitä, niin kyllä siinä voi jo nähdä edistystä. Täytyy nöyrtyä siihen, että muutos ei välttämättä ole nopea eikä toinen aina noudata neuvojani. Tarvitaan enemmän tukijoita ja vähemmän tuomareita.

Lankeemukset eivät ole ainoa asia, joka nostaa päihdekuntoutujien kynnystä seurakuntaan. Vuorenniemen mukaan moni kamppailee sen kanssa, että haluaisi uskoa, muttei mielestään tunne tai osaa ilmaista sitä odotetulla tavalla.

– Uskon pitäisi tuoda vapautta, mutta meillä on usein eräänlaista todistuspainetta. Uskon sisältöä saatetaan tällöin hakea ulkoisista asioista, mikä menee helposti puristamiseksi ja johtaa siihen, että aletaan puristaa kaveriakin oikeaan muottiin.

Kuka

Jouko Vuorenniemi
» sosiaalikasvattaja, työnohjaaja ja seksologi
» Kan ry:n toiminnanjohtaja
» naimisissa, kolmen pojan isä
» harrastaa runojen kirjoittamista ja esittämistä


Säde Loponen