Paavi Franciscus - sankari vai konna?

Onnenpotku Argentiinasta. Näin moni luonnehtii 13. maaliskuuta 2013 virkaansa valitun paavi Franciscuksen merkitystä katoliselle kirkolle.

Buenos Airesin kardinaalina toimineesta jesuiittataustaisesta paavista on tullut sosiaalisen median lellikki toistuvilla paaville epätyypillisillä tempauksillaan.

Edeltäjiään selvästi epämuodollisempi Franciscus, 79, soittelee yllätyspuheluja hänelle kirjoittaneille ihmisille, liikkuu käytetyllä Fordilla ja on viettänyt syntymäpäiväänsä kodittomien kanssa. Lisäksi hän on rohkaissut naisia imettämään kirkossa, vedonnut ja kuolemanrangaistuksen lakkauttamisen puolesta sekä puhunut lämpimästi niistäkin ihmisistä, joiden elämäntapaa kirkko ei voi hyväksyä.

Miellyttävä yhdistelmä dynaamisuutta, nöyryyttä, kansanomaisuutta ja empatiaa, joku sanoisi. Time-lehden vuoden 2013 henkilöksi valitsema paavi on joka tapauksessa saanut poikkeuksellisen suosion. Vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen jutusta: ”Kyllä, paavi Franciscus on aika hyvä jätkä – tässä 10 todistetta”.

Skandinaviaan tämä ”aika hyvä jätkä”, ristimänimeltään Jorge Mario Bergoglio, saapuu ensimmäistä kertaa parin viikon päästä osallistuakseen Ruotsissa järjestettäviin reformaation 500-vuotismerkkivuoden avajaisiin.

Paras mahdollinen paavi?

Suomessa katolisen kirkon julkisuuskuvaa ovat kiillottaneet osaltaan myös katoliseen kirkkoon kuuluvat perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ja bloggaajana tunnettu  Emil Anton. Radio Dein ja Seurakuntalainen.fi-sivuston kolumneissaan sekä omilla Hyviä uutisia -blogisivuillaan Anton on kirjoittanut myös paavi Franciscuksesta.

– Parempaa kirkonjohtajaa ei voisi toivoa: olen ihaillut sitä, miten hän on ottanut kantaa asioihin. Franciscuksen mukaan evankeliumi täytyy esittää kielellä, joka inspiroi ja vetoaa maailmaan: uskovien pitää osoittaa evankeliumin kauneus, sillä nykymaailmassa kirkon sanoma ei enää mene läpi käskemällä, Anton toteaa.

Hän pitää yllättävänä sitä, että Franciscus sai heti median puolelleen. Tämä on jotakin aivan muuta kuin mihin pedofiliaskandaalien sekä Vatikaanin korruptiopaljastusten ryvettämässä kirkossa on totuttu.

Franciscus-hypellä on vaikutusta jopa katolilaisten identiteettiin.

– Keskiverto katolilainen ei lue paavin kirjoja vaan vain sitä, mitä media raportoi. Uskon, että esimerkiksi köyhien puolesta puhumisella hän on saanut meidät katolilaiset miettimään enemmän sitä, mitä me itse voimme tehdä köyhyyden poistamiseksi ja miten elää vaatimattomammin.

Kun Ristin Voitto -lehti kysyi paavista suomalaisilta helluntaivaikuttajilta, myös heillä oli Franciscuksesta hyvää sanottavaa – joskaan ei yhtä varauksettomasti. Sähköpostitse lähetettyihin kysymyksiin vastasi 36 pastoria ja seurakuntien yhdyshenkilöä, ja heistä lähes puolet sanoi suhtautuvansa häneen ”joiltakin osin myönteisesti ja joiltakin osin kriittisesti”. Pääosin myönteisesti paaviin ja hänen toimintaansa suhtautui 12 prosenttia, pääosin kriittisesti 41 prosenttia.

Myönteistä palautetta Franciscus sai muun muassa rohkeudesta puuttua kirkon sisäisiin väärinkäytöksiin sekä luonnonsuojelua koskevasta kiertokirjeestään, jota pidettiin teologisesti arvokkaana. Kriittisyyttä ja huolta puolestaan herättivät etenkin paavin totuttua pehmeämmät sanavalinnat homoseksuaaleista.

Uusia tuulia

Myös osa katolilaisista on huolissaan Franciscuksen avauksista.

Perinteisiin linjauksiin tottuneita ovat hämmentäneet muun muassa argentiinalaispaavin aiempaa suopeammat puheet eronneiden sekä ekumeenisessa avioliitossa elävien ei-katolilaisten pääsystä ehtoolliselle.

Seksuaali- ja perhe-etiikassa hän ei ole ehdottanut muutoksia kirkon perinteiseen opetukseen – toisin kuin on väitetty – mutta on kyllä pyrkinyt edistämään puhetapaa, jossa esimerkiksi erilaisia suhdemuotoja lähestytään mustavalkoisen hyvä-paha-asetelman sijaan porrastetusti ja kirkon vääränä pitämissä ihmissuhteissa eläviä ihmisiä kunnioittaen.

Kirkko-opissa Franciscus on korostanut hiippakuntien ja piispojen roolia Vatikaanin keskusjohdon kustannuksella ja alleviivannut entisestään kirkon missionaarista luonnetta.

Viimeksi mainittu näkökulma on vahvasti esillä hänen kirjasessaan Evangelii Gaudium (Evankeliumin ilo, Katolinen tiedotuskeskus, 2014), jossa Franciscus korostaa sitä, kuinka kirkon pitää pyrkiä tavoittamaan uskosta osattomia ja kuinka tämän päämäärän vuoksi ”kaikkea” on voitava tarvittaessa muuttaa – niin kirkollisia tapoja, tyylejä, aikatauluja, kielenkäyttöä kuin rakenteitakin.

Samalla hän on ottanut etäisyyttä perinteiseen katoliseen traditionalismiin, kirkkokeskeisyyteen ja farisealaisiin ja legalistisiin uskonelämän muotoihin. Hänen mukaansa jokin on pielessä, jos kristityt puhuvat ”enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.”

Kun hänet oli valittu paaviksi ja kansa Pietarinkirkon aukiolla huusi hänen nimeään, hän sanoi: ”Lopettakaa. Älkää huutako minun nimeäni, huutakaa mieluummin: Jeesus!”

Joillekin katolisen kirkon konservatiiveille paavin matalakirkollisuus on liian radikaalia, ja joistakin kommenteistaan hän on saanut arvostelua piispoja myöten.

Emil Antonin mukaan Franciscuksen uudistukset heijastavat 1960-luvulla järjestetyn Vatikaanin II kirkolliskokouksen dynaamisuutta.

– Hän on ottanut askeleita Vatikaani II:n osoittamaan suuntaan. Osittain avauksissa on kyse myös uudenlaisesta puhetavasta ja siitä, mitä asioita nostetaan kirkon antaman viestin kärkeen.

Protestantille paavin katolilaisilta saama kritiikki paljastaa joka tapauksessa sen, että paavi-instituution asema ei ole katolisessa kirkossa ollenkaan niin vahva kuin paavin mahtipontisten arvonimien ja erehtymättömyysdogmin perusteella saattaisi päätellä.

Erottavat opit ennallaan

Protestanttisen herätyskristityn korvissa useimmat edellä mainituista painotuksista kuulostavat todennäköisesti hyviltä. Ne eivät kuitenkaan poista sitä, että monet katolilaisia ja evankelisia kristittyjä erottavat opinkohdat ovat edelleen voimassa.

Katolinen kirkko on käynyt kansainvälisiä ekumeenisia keskusteluja helluntailiikkeiden kanssa vuodesta 1972 ja baptistien kanssa vuodesta 1984. Keskusteluissa on todettu, että kirkoilla on paljon yhteistä muun muassa moraalikysymyksissä sekä vakaumuksissa, jotka koskevat Jumalan kolmiyhteyttä, Kristuksen persoonaa ja sovitustyötä, pelastuksen lahjaluonnetta, Raamattua, ihmisen pelastuksen tarvetta, Pyhän Hengen lahjoja ja henkilökohtaisen Kristus-suhteen tärkeyttä.

Merkittäviä näkemyseroja yhteisöillä on etenkin siinä, miten niissä ajatellaan sakramenteista, Mariasta ja pyhimyksistä sekä kirkko- ja virkaopista.

Evankelisesta näkökulmasta kaikkiin viimeksi mainittuihin opinkohtiin liittyy katolisessa perinteessä asioita, jotka hämärtävät Kristuksen merkitystä ja asemaa ja siten vaikeuttavat henkilökohtaisen Jeesus-suhteen rakentumista. Varsinkin Marian rooli näyttäytyy ongelmallisena. Vaikka katolinen teologia tekee eron Jumalan palvomisen ja Marian kunnioittamisen välillä, käytännön hartaudenharjoituksessa tätä erottelua on vaikea havaita.

Vähintäänkin Marian ja pyhimysten rukoileminen näyttää turhalta.

Voimakkaimmin Mariaan ja pyhimyksiin kohdistuva turvautuminen ja kunnioitus ilmenevät kansankatolisuudessa, jonka äärimuodot ovat edelleen tyrmistyttävän kaukana siitä, millaisena Uusi testamentti kristillisen uskonnonharjoituksen kuvaa. Monien katolilaisenemmistöisten maiden kirkonjohtajilla näyttää myös olevan ilmeistä haluttomuutta puuttua kansankatolisuuden epäterveisiin piirteisiin.

Alueelliset erot ovat tässä kuitenkin suuria. Muutenkin yli miljardin jäseninen katolinen kirkko on yhtä kirjava kuin koko protestanttinen kenttä – vain vaikutusvaltainen liberaali pappissiipi puuttuu.

– Maria- ja pyhimyshurskauden ylilyönnit on yksi asia, jossa katolisessa kirkossa on edelleen puhdistettavaa, Emil Anton myöntää.

– Vatikaanin II kirkolliskokous kehotti välttämään näissä asioissa väärää liioittelua. Silti pyhimyshurskaus monissa katolisissa maissa ampuu yli niin, että Kristuksen keskeinen asema on vaarassa unohtua. Esimerkiksi Suomessa pyhimyshurskaus on paljon hillitympää.

Anton korostaa sitä, että katolisen opin mukaan Marian ja pyhimysten kunnioitus ja heidän esirukoustensa pyytäminen ei heikennä Kristuksen välimiesasemaa.

– Emme tunne mekanismia, jolla rukouspyyntömme päätyvät heidän tietoisuuteensa, mutta uskomme, että he joka tapauksessa rukoilevat meidän puolestamme.

Lakihenkisyyttä ja veljellisiä videoviestejä

Oman, spesifin näkökulmansa katoliseen uskonelämään tarjoavat entisten katolisten pappien ja nunnien todistukset siitä, miten he päätyivät jättämään kirkon ja löysivät hengellisen kodin yleensä evankelisen protestanttisuuden piiristä.

Monille näille tarinoille on yhteistä se, että henkilö oli ollut jäsenenä yhteisössä, jossa uskonnonharjoituksen pääpaino oli rituaaleissa, sakramentteihin osallistumisessa ja yhteisön sääntöjen noudattamisessa – henkilökohtaisen, omaehtoisen Raamatun lukemisen, raamattumietiskelyn ja evankeliumikeskeisen rukouselämän sijaan.

Kun nämä henkilöt sitten tutustuivat tarkemmin Raamattuun, se asettui niin voimakkaaseen ristiriitaan ympäröivän yhteisön harjoittaman uskonnollisuuden kanssa, että he eivät katsoneet voivansa kuin jättää katolisen kirkon.

Katolisuuden puolustajat toteavat tässä kohdassa – perustellusti – että Raamatusta ja evankeliumin ilosta sivuun vieviä ulkoisia sääntöjä ja lakihenkisyyttä esiintyy myös vapaakristillisissä yhteisöissä. Samoin kirkosta toiseen siirtymisiä tapahtuu molempiin suuntiin. Emil Anton tunnistaa silti todistuksissa kuvatun, myös paavi Franciscuksenkin kritisoiman legalismin. Se on toinen asia, jossa uskonpuhdistusta Antonin mukaan tarvitaan edelleen.

– Meillä on paljon kirkon historian aikana omaksuttuja käskyjä ja oppeja, kuten että tiettyinä juhlapäivinä pitää käydä messussa tai muuten tekee vakavan synnin. Kaikki piispatkaan eivät varmasti usko näin, mutta asiaa ei toistaiseksi ole otettu avoimeen käsittelyyn. Pahimmillaan kirkon käskyt voivat johtaa sellaiseen lain orjuuteen, jota vastaan  Luther aivan oikein taisteli.

Paavi Franciscuksen huomiota herättävimpiin uusiin painotuksiin kuuluu hänen edeltäjiään avoimempi suhtautuminen sekä muiden uskontojen että muiden kirkkojen jäseniin. Etenkin vapaakristillisiä piirejä hän on lähestynyt uudella lämmöllä.

Pari vuotta sitten Franciscus pääsi kristillisen median otsikoihin veljellisellä videoviestillä, jonka hän lähetti ystävänsä välityksellä Kenneth Copeland Ministries -järjestön järjestämään työntekijäkonferenssiin. Videolla paavi pyysi osallistujia rukoilemaan puolestaan ja lupasi itse rukoilla näiden puolesta.

”Rukoillaan, että Herra yhdistää meidät kaikki. Me olemme veljiä”, paavi sanoi.

Tänä vuonna hän lähetti videotervehdyksen suureen yhdysvaltalaiseen yhteiskristilliseen tapahtumaan Washingtonissa.

Vuonna 2014 Franciscus vieraili eräässä italialaisessa evankelisessa seurakunnassa ja pyysi anteeksi katolisen kirkon osuutta maassa 1920–1950-luvuilla tapahtuneisiin, helluntailaisiin ja muihin evankelisiin kristittyihin kohdistuneisiin vainoihin.

Realistista ekumeniaa etsimässä

Franciscuksen ekumeeniset aloitteet heijastavat paitsi hänen persoonaansa myös katolisessa kirkossa viime vuosikymmeninä yleistynyttä, aiempaa lämpimämpää suhtautumista herätyshenkisiin protestantteihin.

Samaan aikaan myös protestanttisten herätyskristittyjen asenteet ovat muuttuneet.

Vaikka esimerkiksi Italian tärkeimmät helluntailiikkeet ja monet muut evankeliset ryhmät suhtautuvat katoliseen kirkkoon ja katolilaisten kanssa toimimiseen edelleen erittäin kriittisesti, monessa muussa maassa kanssakäymisestä on tullut jo perinne.

Konkreettista yhteistyötä katolilaiset ja eri vapaakirkkoihin kuuluvat kristityt tekevät muun muassa raamatunkäännöstyössä, humanitaarisessa avustustyössä, uskonnonvapaus- ja ihmisoikeuskysymyksissä sekä perheinstituution ja klassisten kristillisten opinkappaleiden puolustamisessa. Esimerkiksi Ruotsissa sai vuonna 2003 huomiota katolisen piispan ja helluntailaisen Tukholman Filadelfia-seurakunnan silloisen johtajan yhteinen lausunto  Jeesus on enemmän kuin myytti, jolla he puolustivat Raamatun Jeesus-kuvaa.

Latinalaisessa Amerikassa kirkonjohtajilla on yhteydenpitoa ainakin Brasiliassa ja Argentiinassa, ja jo aiemmin katolilaisia nähtiin protestanttisten herätyskristittyjen kanssa yhteisrintamassa evankelista Billy Grahamin missioiden järjestelyissä monissa maissa.

Perinteisten vapaakirkkojen uudenlaisesta avoimuudesta viestii myös katolisena karismaatikkona tunnetun Vatikaanin hovisaarnaajan Raniero Cantalamessan kutsuminen Norjan helluntailiikkeen kesäjuhlien puhujaksi toissa kesänä.

Suomessa vapaakristityt ja katolilaiset tapaavat etenkin ekumeenisen rukousviikon tapahtumissa, mutta onpa käytännön yhteistyötä tehty muun muassa paikallisissa evankelioivissa palvelutempauksissakin.

Emil Anton oli taannoin mukana toimittamassa yhteiskristillistä Dialogos-apologialehteä (Aikamedia). Sen lisäksi hän on vieraillut kutsuttuna puhujana vapaaseurakunnan ja helluntaiseurakunnan nuortenillassa. Molemmilla kerroilla aiheena oli ruumiin teologia ja seksuaalietiikka.

– Me kamppailemme samojen haasteiden kanssa. Yhdessä voimme tukea toisiamme niihin liittyvissä asioissa, Anton toteaa.

– Olen huomannut, että kun tehdään jotakin yhdessä, se vahvistaa luottamusta. Sen myötä uskalletaan kysyä myös toisen perinteessä epäilyttävistä asioista, ja se puolestaan lisää ymmärrystä.

Kansainvälisissä helluntailaiskatolisissa ja baptistis-katolisissa dialogeissa on todettu, että yhteisöjen välillä on olemassa ”todellinen mutta epätäydellinen yhteys”, ja sen perusteella ”rajallinen yhteinen todistus” on mahdollista.

Tämän pohjalta helluntailaiskatolisen dialogin osallistujat totesivat taannoin, että yhteisöt eivät voi tehdä yhdessä mitään sellaista, minkä omatunto kieltää, mutta miksi ne eivät tekisi yhdessä kaikkea sitä, minkä omatunto sallii.


Heikki Salmela

Itävallassa suhteet katolisiin parantuneet merkittävästi

Fidan Euroopan-aluejohtaja Riku Turunen toimi Ruut-puolisonsa kanssa Itävallassa helluntaiseurakuntien lähetystyöntekijänä lähes 30 vuotta. Sinä aikana katolilaisten ja herätyskristillisten vähemmistökirkkojen suhtautuminen toisiinsa muuttui voimakkaasti.

– Alkuvaiheessa katolilaisten ja protestanttisten vähemmistöliikkeiden suhde oli vaikea. Sen jälkeen katoliseen kirkkoon kuuluvien osuus on kuitenkin laskenut jyrkästi, ja sen myötä asenne on molemmin puolin muuttunut myönteisemmäksi, Riku Turunen kertoo.

– Kesäkuussa Wienin Jeesus-marssilla oli katolilaisia mukana paikallista kardinaalin myöten. Paikallistasolla on vuoropuhelua työntekijöiden kesken. Monet katolisista papeista  ovat uudestisyntyneitä Jumalan lapsia. Tuntuu, että mitä ahtaammalle mennään, sitä paremmin eri kirkkojen uskovat löytävät toisensa.

– Paikkakuntakohtaiset erot ovat kuitenkin suuria. Etenkin maaseudulla saattaa yhä olla hyvinkin vanhoillista ja vaikeaa. Kuolleen kirkon kanssa me emme halua tehdä yhteistyötä, mutta katolisessa kirkossa on monenlaisia ryhmiä ja monenlaisia asenteita. Myös vapaakirkkojen piirissä on edelleen myös negatiivista asenteellisuutta, mutta se on aika pientä.

Keskeinen lähentävä tekijä ovat olleet yhteiset arvot.

– Itävallan luterilainen kirkko on hyvin liberalisoitunut, kun taas katolilaiset pitävät enemmän kiinni Raamatun periaatteista ja ovat valmiita uimaan vastavirtaan. Katolisen kirkon piirissä on ollut myös karismaattista liikehdintää, ja helluntailaisten osalta suhteiden päänavaus tapahtui juuri karismaattisen liikkeen kautta.

Turunen vakuuttaa, että uusi suhtautumistapa ei ole pysäyttänyt seurakuntakasvua – ja näkökulma on muutenkin syytä pitää omaa liikettä laajempana.

– Ennen pyrimme saamaan uskovat ulos katolisesta kirkosta ja kulttuurista. Nyt olemme miettineet, miten saisimme Jeesuksen katolisen kirkon sisälle vielä vahvemmin niin, että hän saisi siellä kasvattaa ja muovata uskoon tulleita katolilaisia tahtomaansa suuntaan. Menisikö Jumalan valtakunta eteenpäin siten vielä nopeammin?

Maria- ja pyhimyshurskaus on useimmissa Itävallan katolisissa kirkoissa aika maltillista, Turunen arvioi.

”Uskonpuhdistus ei ole paha sana”

Suomalainen katolinen aktiivi, kirjailija ja bloggaaja Emil Anton poikkeaa monesta muusta katolilaisesta siinä, että hän ei koe uskonpuhdistuksesta puhumista katolilaisia loukkaavana.

– Katolisessa kirkossakin on tunnustettu, että 1500-luvun alun kirkossa oli paljon väärinkäytöksiä. Kirkossa myös toimi paljon uudistajia, joista jotkut on myöhemmin julistettu pyhimyksiksi ja kirkon opettajiksi.

1500-luvun luterilaisen reformaation tragediana Anton pitää kirkonjohtajien ja Martti Lutherin välisten suhteiden kariutumista.

– Luther ei ehkä ollut lempein luonteeltaan, ja paavin bullaasiakirjan heittäminen nuotioon tuskin edisti kirkon uudistusta. Toisaalta kirkon johtajat kieltäytyivät dialogista hänen kanssaan. Molemmilla puolin oli siis paljon taitamattomuutta.

– Se oli surullinen tapahtumasarja, koska kirkko hajosi, mutta Lutherilla oli aivan oikeita tavoitteita. Osa väärinkäytöksistä poistettiin Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563), osa Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1960-luvulla, ja osa odottaa poistamista vielä. Paavi Franciscus antaa toivoa entistä evankelisemmasta katolisuudesta.

”Messu ei muuttanut meitä”

Kittilän helluntaiseurakuntaan kuuluva Geert Laevens jätti katolisen kirkon 26-vuotiaana vuonna 1988. Belgialainen Laevens oli nuorena aktiivinen messussa kävijä mutta tutustui myös helluntailaisuuteen. Pitkään hän kävi sekä katolilaisten että helluntailaisten tilaisuuksissa, kunnes evankelinen hengellisyys vei voiton, mies tuli uskoon ja jätti katolisen kirkon.

– Messussa oli hyvä käydä rauhoittumassa, mutta koin, että se ei vaikuttanut siellä käyvien ihmisten elämään. Siinä oli iso ristiriita, Laevens toteaa.

– Helluntaiseurakunnan toiminnan koin tuoreempana ja ihmisläheisempänä, siellä luettiin Raamattua ja etsittiin tekstien alkuperäistä merkitystä. Katolisessa kirkossa on paljon oppeja ja käytäntöjä, joita ei löydy Raamatusta.

Myöhemmin Laevens ei ole juurikaan seurannut katolisessa kirkossa käytävää keskustelua. Myöskään paavi Franciscus ei ole saanut Laevensia muuttamaan suhtautumistaan katolisuuteen: yksittäisen paavin mahdollisuudet muuttaa valtavaa kirkkoa vaikuttavat vähäisiltä.