Nauru on vakava asia

Huomasin olevani hauska vuonna 2009 helatorstain tienoilla. Se tapahtui Ranskassa yhteiskristillisessä Taizé-yhteisössä, jonka päiväohjelmaan kuului pienryhmäkeskusteluita. Havahduin siihen, että aika usein, kun sanoin jotain, muut purskahtivat nauruun. Yhteyden kokeminen sai meidät nauramaan toistemme jutuille silloinkin, kun ne eivät olleet kovin kummoisia, mutta minulle jäi sellainen tuntuma, että huomioitani pidettiin oikeasti hauskoina. Havainto avasi uusia näköaloja: jos saatoin olla hauska englanniksi, olinko sitä myös suomeksi?

En ollut koskaan pitänyt itseäni minään vitsinikkarina. Yläasteella olin se, joka nauroi poikien jutuille – tiedättehän hermostuneesti kikattavat tytöt. Jo tuolloin kuitenkin tajusin, että jutun hauskuus riippuu pitkälti siitä, kuka sen kertoo. Selvää oli sekin, että tyttöjen tekemisiin suhtauduttiin vakavammin kuin poikien.

Eräs koulukaveri, vapaa-ajallaan lain rajoja koetteleva poika, keksi koulupäivien ratoksi monenlaisia tempauksia. Joskus hän tuli tunneille puvuntakissa ja kravatissa, joskus meni pakkasella ulos ilman paitaa tai kääriytyi neonpinkkiin toppatakkiin (silloin kun neonvärit eivät todellakaan olleet muotia). Muut naureskelivat ja pyörittivät päätään.

Tulin ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos tekisin jotain samankaltaista. Saisin osakseni pitkiä katseita ja arvonimen ”hullu muija”. Humoristin rooli ei kuitenkaan ollut vain sukupuolikysymys; yhtä nuivan vastaanoton olisi voinut saada joku hiljainen poika, joka ei ollut ravintoketjun huipulla.


***


Huumori on hankala laji, eivätkä samat asiat naurata kaikkia. Monesti hauskuus syntyy yllättävistä yhdistelmistä ja tabujen rikkomisesta, ja etenkin jälkimmäisen osalta ihmisten sietokyky vaihtelee. Huumori ei myöskään tarkoita keveyttä, vaan sen avulla voi käsitellä vakavia asioita.

Kokemukseni mustan huumorin tummimmista sävyistä liittyvät vertaisryhmään, jossa itsemurhan tehneiden läheiset kohtasivat toisiaan. Me pari-kolmekymppiset naiset, jotka olimme koko päivän itkeneet vanhempiamme, sisaruksiamme ja miehiämme, keräännyimme illalla olohuoneeseen ja nauroimme vedet silmissä kokemustemme absurdeimmille puolille. Oli helpottavaa, kun ei tarvinnut miettiä, pelästyykö toinen. Kuolemasta ylipäänsä on vaikea puhua ikätovereiden kanssa, koska se ei kuulu enemmistön kokemuspiiriin, ja sille nauraminen vaatii sen, että kärsimyskin on yhteistä.

Huumorilla voi myös hämätä, joskus jopa itseään. Opiskeluaikana puheilmaisun kurssilla piti katsoa oma puhe videolta. Minun puheeni koski pelkoja, ja sitä katsoessamme opettaja totesi: ”Huomasitko, että aloit heti hymyillä, kun kerroit omista peloistasi?” Niinpä. Hymyllä on helppo pehmentää asian vakavuutta: älkää hätääntykö, en vaadi teiltä mitään enkä pilaa tunnelmaa.


***


Kristinuskon maineeseen liittyy tiettyä vakavuutta. Puhe ilosanomasta ei ehkä tuo mieleen sellaista iloa, joka saa naurun purkautumaan ryöppynä vatsanpohjasta asti. Ellemme sitten puhu nauruherätyksestä.

Välillä toivon, että Raamattu olisi hauskempi kirja. Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus itki, mutta missään ei sanota hänen nauraneen. Jeesus-elokuvista tuttu hahmo on vakava olento, jonka tunnetilat liikkuvat vihanpurkausten ja lempeän surumielisyyden välillä. Tällainenko hän tosiaan oli?

Haluaisin ajatella asiaa niin päin, että Jeesus nauroi vähän väliä. Siksi sitä ei tarvitse korostaa sen enempää kuin vessakäyntejä tai yskimistä.

Raamatunkin huumorissa on usein mustia vivahteita. Lempikohtiani on tapaus erämaavaelluksen ajalta, kun israelilaiset haikailevat Egyptin lihapatojen ääreen. Herra kyllästyy valitukseen ja lähettää kansalle viiriäisiä, jotta nämä saisivat lihasta tarpeekseen: ”Teidän on syötävä sitä kokonainen kuukausi, niin että se lopulta pursuu ulos sieraimistannekin.” Vanhan testamentin Jumala ei vitsaile, mutta sarkasmin hän taitaa.


Säde Loponen