Maailmankuvalla on merkitystä

”Viha on rakkauden ilmentymä silloin, kun oikeus vääristyy. Jos pidämme anteeksiantamista Jumalan velvollisuutena, emme ota vakavasti hänen pyhyyttään. Anteeksiantamus on lahja. Emme sanoisi vaimolle, jonka mies on pettänyt häntä, että sinun velvollisuutesi on antaa anteeksi.”

Saavun syvällisten ajatusten sarjatulen keskelle astuessani kokoustilaan, jossa Paul Copan  kertoo toimittajille juuri suomeksi ilmestyneestä kirjastaan Onko Jumala moraalihirviö?. Sisällysluettelon perusteella kirja käsittelee aiheita, joiden yli tavallinen raamatunlukija mielellään hyppää: Mooseksen lain oudot ruoka- ja puhtaussäädökset, orjuus, israelilaisten toteuttama luvatun maan ”etninen puhdistus”, ja naisten asema.

Nyt tosin puhutaan helvetistä. Pian keskustelu kääntyy siihen, loiko Jumala petoeläimiä.

Copan ei ole mikään apologetiikan harrastelija. Hän on raskassarjalainen akateemisen teologian alalla, jota kutsutaan analyyttiseksi uskonnonfilosofiaksi. Kirjoja ja artikkeleita Copan on tuottanut useita kymmeniä. Hän myös kiertää säännöllisesti maailmalla puolustamassa kristinuskon älyllisiä perusteita.

Enemmän kuin atomien ja DNA:n leikkiä

Toimittajien tenttauksen jälkeen Copan, minä ja Veritas Forum Finlandin koordinaattori  Danielle Miettinen hyppäämme Tampereelle menevään junaan.

Matkan alussa Copan kaivaa esiin perhekuvan. Yksi vaimo, kuusi lasta. Perheen tummaihoinen poika on adoptoitu.

Kävellessämme kohti Hotel Laplandin ravintolaa kehittelen vasta-argumenttia Copanin kirjan väitteeseen, jonka mukaan ”kanaanilaisten kansanmurha” oli jotenkin Jumalan mielestä tarpeellista. Lämpimässä syyspäivässä hikoileva filosofi vastailee ystävällisesti.

Miettinen kävelee perässä ja naureskelee. ”Kyllä te jaksatte.”

Poronlihalautasten äärellä keskustelu kääntyy Yhdysvaltain presidentinvaaleihin sekä evankelisten teologien näkemyksiin vallankäytöstä. Copan ei ole amerikkalainen aseita kaikille -mies, mutta hän vastustaa evankelisia pasifisteja, joiden mielestä tosi uskova ei voi toimia sotilaana tai poliisina.

– Esivalta ei kanna miekkaa turhaan, hän siteeraa Paavalia.

Lounaan jälkeen on edessä Veritas Forum Tampereen yliopistossa, jossa Copan keskustelee hoitotieteiden professori Marja Kaunosen kanssa kuolemasta ja kärsimyksestä. Minulla on kunnia esitellä puhujat ja johtaa keskustelun kulkua.

Puheessaan Copan kertoo ukrainalaisesta isästään, joka oli vielä lapsi, kun kommunistit häätivät hänen perheensä kodistaan keskellä talvea. Copanin isoisä pidätettiin ja hän kuoli nälkään keskitysleirillä.

Filosofin pääviesti on se, että vain Jumalan olemassaolo tekee kärsimyksen ja pahuuden olemassaolon jotenkin käsitettäväksi.

– Jos Jumala on olemassa, on myös olemassa objektiivista hyvää ja pahaa. On olemassa oikeudenmukaisuus, jonka vääristymä moraalinen paha on, Copan sanoo ja lainaa suuria ajattelijoita tuekseen.

Copanin mukaan ateistinen naturalismi on aseeton kärsimyksen edessä. Jos elämämme on pelkkä atomien ja DNA:n leikkikenttä, silloin Stalinin ja Äiti Teresan edesottamukset ovat vain erilaisia atomien ja DNA:n ilmentymiä.

Kaunosen luento on käytännönläheinen. Hän kertoo kokemuksistaan ja tutkimuksistaan kuoleman kohdanneista perheistä.

Forumin lopussa on yleisökysymysten vuoro. ”Miksi juuri kristinuskon Jumala?”, yksi opiskelijoista kysyy. Copan viittaa Jeesuksen väitteisiin jumaluudestaan ja ylösnousemuksen historiallisiin todisteisiin.

Intensiivinen keskustelu jatkuu foorumin jälkeenkin. Copania tosin kaivataan jo Tampereen helluntaiseurakunnalla, jossa teemana on Vanhan testamentin jumalakuva.

Eikö Raamatun teksti tule ottaa vakavasti?

Tapaan Copanin jälleen sunnuntaina seurakuntani United Community Church:n jumalanpalveluksessa. Hän saarnaa samasta aiheesta kuin Kansanlähetysopiston seminaarissa, Vanhan testamentin väkivaltaisuuksista.

Filosofi selittää, että vaikka joidenkin Joosuan kirjan jakeiden perusteella vaikuttaa siltä, että Israelin armeija tappoi Kanaanin maasta ihan kaikki – miehet, naiset, lapset ja eläimet – todellisuus oli toinen.

– Raamatussa käytetään tyylikeinona voimakasta liioittelua. Se oli tyypillistä muinaisen  Lähi-idän sotakertomuksissa, mies toteaa.

Copan esittää useita esimerkkejä siitä, kuinka yhdessä kohtaa Vanhaa testamenttia tietty kansa ”vihitään tuhon omaksi”, mutta myöhemmissä jakeissa kyseinen kansa elääkin israelilaisten keskuudessa.

Jälkikahveilla eräs teologi haastaa Copania: eikö Raamatun teksti tulisi ottaa tosissaan ja kirjaimellisesti? Mies kuitenkin painottaa, että Jumalan sanaa tulee lukea kirjallisuuden lajit huomioiden. Evankeliumit ovat tyyliltään kreikkalais-roomalaisia elämänkertoja, sananlaskut ovat sananlaskuja ja sotajutut ovat sotajuttuja.

Tervehtiminen on tärkeää

Maanantaina Turun Veritas Forumissa Copanilla on vastassaan uskontotieteen professori Matti Kamppinen. Mies on tunnettu ateisti, jonka tiedeuskovaisia väitteitä olen itsekin joskus kritisoinut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. En pääse tilaisuuteen, mutta kaverini kertoo Kamppisen naureskelleen Copanin ihmeparantumiskertomuksille.

Näen Copanin viimeisen kerran ennen Helsingin yliopiston Veritas Forumin alkua. Miehellä on jo kiire, mutta hän pysähtyy aulassa tervehtimään minulle tuttua nuorta miestä ja hänen kahta lukiotoveriaan. ”Ne on kai agnostikkoja tai ateisteja”, tuttavani sanoo kavereistaan, jotka hän on kutsunut paikalle.

Puheessaan Copan listaa tuttuun tyyliinsä nimekkäiden ajattelijoiden kommentteja jumalattoman maailmankaikkeuden arvotyhjiöstä. Mieleeni jäävät erityisesti ateistifilosofi  John Searlen sanat: ”Kuinka selitämme käsityksen itsestämme tietoisina, merkitystä luovina, vapaina ja järkevinä olentoina keskellä universumia, joka koostuu pelkästään tiedottomista, merkityksettömistä, vapaudettomista ja järjettömistä fysikaalisista hiukkasista?”

Seuraavana aamuna laitan Copanille viestin, jossa kiittelen hänen tapaansa huomioida ihmiset ja toivon, että kotiin saavuttuaan hänen kalenterinsa olisi loppuviikon tyhjä.

”Tuottakoon Herra paljon hedelmää”, Copan vastaa. ”Kalenterini ei ole tyhjä, mutta sydämeni on täysi.”

Ilmeisesti Suomen-matka onnistui myös filosofin omasta mielestä.

Lari Launonen