Kiitos ja anteeksi

Minulla ei ole hallussani kovin monia perinteisiä aikuisuuden merkkejä. Olen naimisissa, mutta lapsia ei ole. On vakityö muttei asuntolainaa, autoa tai edes ajokorttia. Koira on sentään puoliksi kultainennoutaja, ja jostain kaapin perukoilta taitaa löytyä Aalto-
maljakko.

Monille aikuisuus avautuu jonkin suuren virstanpylvään kautta. Minulle se avautui turkulaisessa ravintolassa, kun vietin iltaa itseäni kymmenen vuotta nuorempien seurassa. Olin tilannut lohta, ja sitä syödessäni huomasin, että kala oli keskeltä raakaa.

Mitä tekee aikuinen? Lähettää annoksen takaisin keittiöön ja saa tilalle uuden. Kaverit päivittelivät rohkeuttani, enkä tosiaan olisi itsekään yltänyt moiseen suoritukseen heidän iässään. Olisin pistellyt kalan poskeeni ja päätellyt, että itsessäni on jotain vikaa, kun en pidä sen mausta.

Tätäkin on aikuisuus: tietoisuutta siitä, miten asioiden tulisi olla, ja kykyä reagoida.

Viime aikoina sisäinen palautteenantajani on päässyt toden teolla valloilleen. Olen esimerkiksi antanut palautetta leirintäalueelle, jossa jouduin maksamaan ylimääräisiä maksuja, ja järjestölle, jonka feissari käyttäytyi manipuloivasti.

Yritän huomata myös tilaisuudet kiittää. En koskaan unohda hammaslääkärin hämillisen ilahtunutta ilmettä, kun totesin, ettei kukaan ole työntänyt puudutuspiikkejä ikeniini yhtä kivuttomasti kuin hän.

Palautteen antaminen vaatii taitoa, mutta vielä vaikeampaa on sen vastaanottaminen. Kehut ehkä menevät, mutta harva pystyy kuuntelemaan kielteisiä kommentteja puolustelematta itseään.

Otetaanpa esimerkki kristilliseltä kentältä. Viime talvena kohtasin ystävieni kanssa evankelistan, jonka käytös sai minut lähestymään hänen seurakuntansa johtajaa sähköpostitse. Porukkamme eli iloisen jälleennäkemisen ensi hetkiä, kun joukkoon lyöttäytyi mies, joka alkoi puhua valinnasta taivaan ja helvetin välillä. Hän ei tiennyt puhuvansa ihmisille, joille asia oli hyvinkin tuttu: olihan meitä siinä pastori, diakoni, kristillisen lehden toimittaja ja neljäntenä henkilö, joka oli huonojen kokemustensa takia ottanut etäisyyttä seurakuntiin. Emme kertoneet taustoistamme, koska mies ei antanut siihen tilaisuutta.

Tilannetajuton evankelista yritti sinnikkäästi saada meidät rukoilemaan uskoontulorukouksen: ”No niin, rohkeesti vaan, kuka aloittaa?” Totesin, että emmeköhän me kaikki ole sen jossain vaiheessa elämäämme rukoilleet. Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tiemme viimein erkanivat.

Sain sähköpostiini pitkän vastauksen, jossa johtaja pahoitteli tapahtunutta ja avasi toiminnan periaatteita. Muuten hyvä, mutta hän ei malttanut olla tarttumatta siihen, että olin kutsunut painostavaa lähestymistapaa hengelliseksi väkivallaksi. Sitä se ei kuulemma missään tapauksessa ollut (tuntematon mies vain yritti kuoleman uhkaan vetoamalla saada minut tekemään jotain, mitä en halunnut – olipa hupsua luulla sitä väkivallaksi). Hän myös vihjasi, että vähän oli vikaa meissäkin, kun emme heti tulleet kaapista ja kertoneet olevamme uskovia.

Herätyskristillisissä piireissä marinoituneena ymmärrän johtajan sielunelämää ja tiedostan toiminnan hyvän tarkoituksen, mutta hänen selittelynsä vesittivät anteeksipyynnön. Ei voi vaikuttaa aidosti pahoittelevalta, jos samaan aikaan yrittää perustella toisen tunnekokemusta vääräksi. Fokuksen on oltava joko anteeksipyynnössä tai oman toiminnan puolustamisessa, sillä yhdistelmä on mahdoton.

Anteeksi voi toki pyytää monessa merkityksessä. Kuulin kerran sivusta riidan, jossa toinen osapuoli tiuskaisi toiselle: ”Mä oon pahoillani, että sä oot hullu!” Varmaan jokaisen asiakaspalvelijan on joskus tehnyt mieli vastata palautteeseen samalla tyylillä.

Ruotsalainen Livets Ord antoi hiljattain hyvän esimerkin anteeksipyynnöstä. Johtaja Joakim Lundqvistin johdolla koko seurakunta rukoili polvillaan, että yhteisö saisi anteeksi menneisyyden virheet, joiden vuoksi moni oli haavoittunut sen toiminnan piirissä. Seurakunnasta aikoinaan irtaantunut Karin Fahlström kertoi Dagen-lehdelle Lundqvistin puheen koskettaneen häntä, koska siihen ei sisältynyt mutta-sanaa: ei kertomuksia siitä, mitä kaikkea hienoa seurakunta on kaikesta huolimatta saanut aikaan. Oli vain avoin, nöyrä anteeksipyyntö.


Säde Loponen