Kallein perintöni - Moni isovanhempi kokee tehtäväkseen tietojensa, taitojensa ja arvojensa siirtämisen seuraaville sukupolville

– Vasta silloin ymmärsin, miltä omista vanhemmistani on täytynyt tuntua, kun me lähdimme lapsinemme Suomesta Tansaniaan vuonna 1987 ja veimme heidän lapsenlapsensa kauas pois. 

Nyt Vanessa on jo 21-vuotias, mutta etäisovanhemmuus jatkuu yhä. Pahimmillaan Murtosen perhekuntaa on asunut samanaikaisesti neljällä eri mantereella, joten erossaoloon ja pitkiin välimatkoihin on pitänyt sopeutua. Tätä nykyä Murtosten kolmesta lapsesta kaksi poikaa asuu perheineen samassa maassa Kangasniemelle eläkepäivikseen asettuneiden vanhempiensa kanssa, mutta tytär lapsineen yhä valtameren takana. 

Lastenlapsia Murtosille on siunaantunut seitsemän. Suomessa asuvien kanssa tavataan noin kerran kuukaudessa, Amerikan jälkikasvun kanssa vain kerran vuodessa. Yhteyttä saa onneksi pidettyä videopuheluin ja pikaviestisovelluksilla. Välimatkasta huolimatta perheyhteys on hyvä ja tiivis. 

Muuramelaisen Matti Kangasojan, 73, kaksi lasta ja neljä 7–12-vuotiasta lastenlasta puolestaan asuvat aivan lähikulmilla. Tapaamisia onkin hyvin usein. Ukki osallistuu tarpeen mukaan harrastuskuljetuksiin, koulumatkoihin tai ostosreissuihin. Lastenlasten kanssa tehdään myös luontoretkiä, käydään heittämässä frisbeegolfia tai syömässä hampurilaiset. Toisinaan ukki saattaa katsoa sormien läpi, kun lapsenlapsi kahmii keittiön laatikosta keksejä kaksin käsin. 

– Isovanhempana saa olla vähän vanhempia hövelimpi ja keskittyä pitämään lapsen mieli hyvänä, Kangasoja nauraa. 

Silti isovanhemmalla on vastuunsa. On pyrittävä tukemaan vanhempien kasvatustehtävää ja rakennettava lämmintä, luottamuksellista suhdetta lapsenlapseen. Se rakentuu yhteydenpidolla, ajan antamisella ja yhdessäololla.

Mutta entä jos yhteys on syystä tai toisesta rikki? Jos välit rakoilevat tai katkeavat kokonaan? Miten sellaisen kivun kestää, miten silloin tulisi toimia? 

Murtonen luottaa kolmen ärrän konstiin. 

– Rukoile, rakasta ja rohkaise. Esirukous on todella tärkeää ja voi saada ihmeitä aikaan. Arvosta ja huomioi kaikkia lapsia ja lastenlapsia tasapuolisesti, vietä aikaa heidän kanssaan. Jos lämmin suhde lastenlapsiin syntyy jo heidän ollessaan pieniä, he todennäköisemmin pysyvät läheisinä myöhemminkin. 

Kangasoja on samoilla linjoilla. 

– Uskoakseni paras keino on tehdä kuin Raamatun Job: siunata heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Samalla omakin ajattelu saattaa muuttua ja ratkaisuja löytyä. Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta Jumala kääntää kohtaloita. 

Juuri tällaiseen armolliseen ja anteeksiantavaan Jumalaan turvaamisen niin Kangasoja kuin Murtonen tahtoisivat siirtää tärkeimpänä perintönään lastenlapsilleen. Sellaista ei voi vain opettaa, se tulee näyttää todeksi arvojen, elämäntapojen, valintojen ja ihmissuhteiden kautta. 

Isovanhemman oma elämänkokemus ja elinympäristö vaikuttavat siihen, millaiset asiat hän kokee tärkeäksi henkiseksi perinnöksi. Kangasoja teki työuransa pääosin lääninhallituksessa ja toimi lisäksi aktiivisesti niin Jyväskylän helluntaiseurakunnan kuin helluntailiikkeen luottamustehtävissä. Vuonna 2009 tasavallan presidentti myönsi hänelle opetusneuvoksen arvonimen. Ehkä kasvatus, koulutus ja kulttuuri olisivat henkistä perintöä, jota hän tahtoisi siirtää jälkipolville? 

– Toki lastenlasten kanssa käymme silloin tällöin taidenäyttelyissä ja museoissa, mutta varsinainen kasvatus, koulutusvalinnat ja uralle ohjaaminen kuuluvat vanhempien vastuulle. Haluan tukea ja auttaa heitä siinä, mistä he itse innostuvat ja mihin tuntevat paloa. Sitä paitsi jäin itse kouluaikoinani kolmesti luokalle, Kangasoja tunnustaa. 

Myös Murtonen näkee isovanhemman roolin erilaisena kuin vanhemmuuden. 

– Isovanhemman ei tarvitse enää kasvattaa, voi vain keskittyä yhdessäoloon. 

Lastenlastensa kanssa Murtonen leikkii, lukee, askartelee, ulkoilee, kokkaa ja keskustelee. Saattaapa arkiaskareiden ohessa siirtyä sukupolvelta toiselle esimerkiksi sellaista perintöä kuin rehellisyyttä, toisten kunnioittamista, eri kulttuurien ymmärtämistä ja kielitaidon merkitystä – sekä rakkautta, joka ilmenee yllättävissäkin tilanteissa. 

– Hiljattain kolmevuotias lapsenlapsemme Ben keinui vauhdikkaasti keinussaan ja kajautti kesken kaiken rakastavansa mummoa. Kyllä sydämessä läikähti, Murtonen kuvaa. 

Joskus lastenlasten kanssa tapahtuu hauskoja sattumuksia. Kun pienelle Olivialle ostettiin pyöräilykypärä, hän ihastui siihen niin, että halusi mennä päiväunillekin kypärä päässään. Herätessään lapsi huusi hädissään Murtoselle ”mummo, anna pää”, kun ei muistanut kypärä-sanaa. 

Kangasoja puolestaan joutui kiperään tilanteeseen liikenteessä. 

– Kuljetin Aliisaa ystävänsä luokse. Hänen vanhempansa olivat vakuuttaneet, että tyttö osaa kyllä neuvoa tien. Olimme ajaneet jo hyvän matkaa, kun hän nosti toisen kätensä ja kysyi, onko se oikea käsi. Kun vastasin myöntävästi, hän käski kääntyä seuraavasta tienhaarasta oikealle. Hetkeksi tuli tunne, etteivät reittiohjeet olleet sittenkään ihan hallussa. Mutta perille päästiin silti. 

Ehkä juuri siinä onkin kallein perintö sukupolvelta toiselle: varmistaa, että suunta on oikea ja perille päästään yhdessä.

Anniina Jakonen