Kaikenkarvaiset ystävämme – Rakas lemmikki voi olla omistajalleen rukousvastaus, paras terapeutti ja eläinystävä, jonka seurassa huolet hälvenevät

Anniina Jakonen 

Kun Aikamedian graafinen suunnittelija ja Toholammin helluntaiseurakunnan oto-seurakuntapastori Karen Hagqvist aloittelee työpäiväänsä kotonaan Kokkolassa, on Aikamedian etätyöpäällikkö Leevi usein jo paikalla. Hän on 16-vuotias maatiaiskollikissa – ja nimenomaan ”hän”, ei ”se”, sillä Leevi tietää olevansa talon kingi. Hän valvoo virkaintoisena työntekoa viereisessä toimistotuolissa, jossa kenenkään muun ei ole lupa istua. Toisinaan hän puskee nukkumaan myös hiirimaton päälle. 

– Kieltämättä sellainen hieman häiritsee työntekoa, mutta harvoin hennon kissiä siirtääkään, Hagqvist nauraa. 

Hänen mukaansa parasta lemmikin omistamisessa onkin juuri eläimen tarjoama seura. Leevi tulee mielellään mukaan niin saunaan kuin lähimaastoon marjastamaan, ja onpa se matkustanut pyöränkorissa ja potkukelkankin kyydissä. 

Toisinaan kissaherran seura on liiankin innokasta. 

– Öisin hän saattaa purra varpaitani ja haluta ulos juuri, kun olen makeimmassa unessa. 

Toisaalta Leevi osaa myös vetäytyä omiin oloihinsa. Monta kertaa hän on silti ihmeellisellä tavalla vaistonnut, jos ihminen tarvitsee sylihetken. 

– Kun sain tiedon isäni kuolemasta eräänä aamuna kolmisen vuotta sitten, Leevi tuli makaamaan ihan sydäntäni vasten jopa tunnin ajaksi, vaikkei yleensä viihdy niin kauan sylissä. Se oli lohduttava hetki, jota en unohda koskaan. 

Leevi on myös hieman kuuluisa, sillä hänellä on oma Instagram-tili nimellä Leevi the Kissa. Siellä hän jakaa seuraajilleen elämäänsä ja oppejaan, joista tärkeimmät ovat nämä: Kannattaa ottaa rennosti. Torkut auttavat joka asiaan. Pitää muistaa syödä, nukkua ja venytellä. Joskus voi vetäytyä omiin oloihinsa ja mennä sitten taas ihmisten luo, kun huvittaa. 

 

Espoon helluntaiseurakunnan johtava pastori Petri Mäkilä ei ollut alun perin lainkaan koiraihminen, mutta taipui vaimonsa ja lastensa toiveeseen. Nyt perheessä on ollut koiria jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan – ja ne ovat vieneet Mäkilän sydämen niin totaalisesti, että enää hän ei osaisi olla ilman. Nykyinen hauva on 2,5-vuotias Manu. 

– Kun se katsoo suklaanruskeilla silmillään syvälle silmiini, sen katse sulattaa kovimmankin miehen, Mäkilä myöntää. 

Manu on äärettömän tarkkaavainen. Lenkillä se pysähtyy seuraamaan jopa kaukana taivaankannessa lentävää lentokonetta. Se näkee pieniä ihmeitä joka suunnalla. 

– Manu opettaa minulle päivittäin huolettomuutta ja hetkessä elämistä. Sen seurassa maailman murheet ja työtaakat unohtuvat. 

Kaikkein tärkein Manulta tullut oppi on kuitenkin epäitsekkyys. Koira tarvitsee ulkoilutusta monta kertaa päivässä, eikä sitä voi jättää yksin liian pitkäksi aikaa. 

– Jos haluaisi tehdä kaiken niin kuin itse haluaa, pitäisi elää yksin, ilman perhettä tai lemmikkejä. Silti juuri elämän jakaminen yhdessä on valtava ilo. 

Manun suosikkipuuhaa isäntänsä kanssa on leikkiminen joustavien kumirenkaiden kanssa, joita vedetään kilpaa molemmista päistä. Silloin se saattaa ärähdellä hyväntahtoisesti, mutta jo seuraavassa hetkessä yltyy suukottelemaan vuolaasti kaikkia ympärillään olevia. 

– Manu on aina aito. Silloinkin, kun olen itse väsynyt, koira on vakaa ja iloinen. Sen pelkkä läsnäolo on kivaa ja rentouttavaa. 

 

Eräänä aamuna vuonna 2014 Anne-Maria Hyppönen istui yksin keittiössään ja rukoili. Hän oli koko ikänsä ollut heppatyttö ja kilpaillut esteratsastuksessa useita vuosia. Nyt hevonen eli jo elämänsä ehtoopuolta, ja pian sen olisi aika siirtyä vihreämmille laitumille. Se oli kova paikka. 

– Tuo rukoushetki oli minulle erityinen. Kiitin Jumalaa kaikesta siitä ilosta, jota olin hevosten kautta elämääni saanut, ja luovutin tulevaisuuteni ilman hevosia Herran käsiin, jos niin olisi hänen tahtonsa. 

Kukaan ei tiennyt mitään tuosta rukouksesta, mutta samana iltana soi puhelin. Uskova ystävä toiselta puolelta Suomea soitti, että heillä olisi kaksivuotias Puolan puoliverinen varsa uutta kotia vailla. 

– Kun menin katsomaan sitä, ystäväni kertoi yllätyksekseni Jumalan kehottaneen häntä antamaan tämän hevosen minulle lahjaksi. 

Kasvattaja oli antanut hevoselle hepreankielisen nimen Liron, joka merkitsee ”minun iloni”. 

– Hevonen oli nimeään myöten sanatarkka rukousvastaus kaikkeen siihen, mitä olin rukouksessa Jumalalle vuodattanut. Juuri siksi Liron on minulle erityinen siunaus ylhäältä. 

Elämänsä hevoselta Hyppönen on oppinut ennen kaikkea nöyryyttä. 

– 700-kiloisella eläimellä olisi voimaa tehdä aikamoisia asioita, mutta silti se haluaa olla nöyrä, tulla ihmisen rinnalle ja toteuttaa pyyntöjä. Se on vaikuttavaa. 

Toinen hevosen kautta saatu oppi on hyvyyden voima. 

– Jos lempeydellä saa pelolla hallitsemista, voimakeinoja tai väkivaltaa paremmin ison hevosen tottelemaan vain pienestä etusormen liikkeestä, mikä vaikutus sillä voisikaan olla myös ihmisten maailmassa! 

Lironin ja Anne-Marian lempipuuhaa on maastakäsittely. Se tarkoittaa, että ihminen ohjaa maasta käsin hevosta tekemään erilaisia harjoitteita, jotka vahvistavat ihmisen ja hevosen välistä yhteyttä. 

– Se saattaa pelätä vaikkapa tuulessa lepattavaa pressua. Pelottava asia opetetaan kohtaamaan, kunnes hevonen voittaa pelkonsa. 

Evankelistana, puolisonsa Hannu-Heikin tukena seurakuntatyössä Saarijärven helluntaiseurakunnassa ja myyjänä Halpahallissa toimivalle Anne-Marialle hevostelu on tärkeä palautumiskeino ja ”turpaterapiaa”. Silkkaa iloa jopa silloin, kun tallille on herättävä jo aamuneljän jälkeen, jotta ehtisi kuudeksi töihin. 

– Joinakin varhaisina talviaamuina ympärilläni on kirkas tähtitaivas, vitivalkeaa lunta ja täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoo vain kavioiden kopina, kun talutan hevosen tallista tarhaan. Silloin en voi olla kuin onnellinen ja kiittää Jumalan hyvyydestä.