Herätyssaarnaajan elämäntarina puhuttelee yhä

Harvinainen kuva Niilo ja Linnea Yli-Vainiosta. Niilon suosion vuosina kummallakin oli omat kamppailunsa Jumalan kanssa. Perheen lapset olivat tuolloin jo aikuisia. Kuva: Aikamedian arkisto / Jukka Pakarinen
Harvinainen kuva Niilo ja Linnea Yli-Vainiosta. Niilon suosion vuosina kummallakin oli omat kamppailunsa Jumalan kanssa. Perheen lapset olivat tuolloin jo aikuisia. Kuva: Aikamedian arkisto / Jukka Pakarinen
Puhujamatkalla Espanjassa marraskuussa 1981 kuollut Niilo Yli-Vainio on edelleen Suomen helluntailiikkeen historian tunnetuin yksittäinen saarnamies. Etenkin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat suomalaiset muistavat hänen nimensä.

Nuoremmalle sukupolvelle ikkunan herätysjulistajan elämäntarinaan tarjoaa viime lauantaina Lapuan helluntaiseurakunnassa ensi-iltansa saanut näytelmäelokuva Valkoinen yöperhonen. Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaajan, kokkolalaisen Seppo Lahden mukaan Yli-Vainiosta puhutaan edelleen yleisesti ainakin Pohjanmaalla.

– Kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla Niilo on edelleen kansan huulilla ja häntä pidetään suurena sananjulistajana. Myös täällä Kokkolassa varsinkin vanhemmat ihmiset muistavat hänet hyvin: moni on ollut hänen tilaisuuksissaan. Hän on yhä hyvin suosittu, Lahti toteaa.

Noin kymmenen vuotta sitten uskoon tullut Lahti, 72, muistaa itsekin 1970–80-lukujen taitteen julkkissaarnaajan. Lahti työskenteli toimittajana ja luki lehdistä juttuja Yli-Vainiosta ja hänen tilaisuuksissaan tapahtuneista ihmeistä.

– Mieleeni jäi muun muassa jossakin maallisessa lehdessä ollut uutinen, jossa kerrottiin, kuinka Niilo oli ollut Afrikassa ja miten johonkin tilaisuuteen oli tullut ryhmä heimouskontojen johtajia häiritsemään – ja kuinka Niilon puhuessa nämä poppamiehet ja suuri osa muistakin kuulijoista oli kaatunut Jumalan voimasta maahan.

– Toimittajan uteliaisuus heräsi. Lisäksi olin jo tuolloin hengellinen etsijä ja olin tehnyt lehtijuttuja myös herätyskristillisistä tapahtumista. Siksi Niilo näyttäytyi jo silloin kiinnostavana henkilönä.

Uupunut ja masentunut mies

Seppo Lahden ohjaama, noin 80-minuuttinen Valkoinen yöperhonen keskittyy Yli-Vainion elämän viimeisiin ja tunnetuimpiin vuosiin. Elokuvallaan Lahti pyrkii katsomaan suosion ja menestyksen ohi ja kuvaamaan Yli-Vainiota ihmisenä: kertomaan siitä, millainen henkilö tämä oli julkisuusminänsä takana.

Idean elokuvan tekemiseen Lahti sai pari vuotta sitten, kun hän luki Yli-Vainion elämäkertaa. Sen jälkeen hän pyrki hankkimaan käsiinsä kaiken kirjoitetun aineiston saarnaajan elämästä, luki lehtikirjoituksia, kuunteli Niilon puheita ja haastatteli hänet tunteneita ihmisiä.

Kokenutta näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajaa kiehtoi Yli-Vainion tarinassa se, miten 30 vuotta ilman isompia tuloksia saarnanneesta, fyysisesti heikentyneestä, oppimattomasta miehestä yhtäkkiä tuli suuria väkijoukkoja ja mediaa kiinnostanut puhuja – ja kuinka tämä samaan aikaan näytti käyneen jatkuvaa sisäistä kamppailua Jumalan kanssa.

Viimeksi mainittu puoli Yli-Vainion elämästä antoi kipinän myös elokuvan erikoiselle nimelle.

Mauno Saaren kirjoittamassa, Yli-Vainiosta kertovassa Saarnaaja- kirjassa on Niilon päiväkirjamerkintä, jossa hän kertoo valkoisesta yöperhosesta, joka pyrki valoa kohti ja sisään huoneeseen. Valkoisen yöperhosen tavoin hän itsekin pyrki kohti valoa, Seppo Lahti toteaa.

Vuonna 1976 Niilo ja Linnea Yli-Vainio asuivat Lapuan kupeessa Härmässä. Niilolla oli 1950-luvulla todettu sepelvaltimotauti, vuonna 1967 hänen vatsastaan oli leikattu paksusuolen syöpä, ja vuonna 1976 hän oli joutunut uupumuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Syöpäleikkauksessa asennettu avannepussi aiheutti päivittäistä vaivaa ja muistutti ihmiselämän hauraudesta.

Samana vuonna Linnealta oli löydetty syöpäkasvain kaulan alueelta, mutta koko kasvainta ei ollut saatu leikkauksessa poistettua. Vaikka seuraavana talvena tehdyssä tarkastuksessa syöpäsoluja ei enää löytynyt – minkä Yli-Vainiot tulkitsivat Jumalan ihmeeksi –, Niilo ehti jo pelätä vaimonsa kuolemaa.

Syksyllä 1976 monenlaiset epäilyt ja kysymykset kalvoivat miehen mieltä: Miksi Jumala salli hänelle ja hänen vaimolleen niin paljon sairautta? Miksi heillä oli aina taloudellisesti niin tiukkaa? Miksi Jumala oli vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1956, antanut hänen nähdä näyn suuresta herätyksestä mutta ei ollut toteuttanut sitä?

Jumalan valtakunnan työhön aina kaikkensa antanut Yli-Vainio oli vakuuttunut, että hänen uransa saarnaajana on ohi.

– Hän oli tuohon aikaan todella väsynyt ja masentunut. Siitä, kuinka syvää hänen masennuksensa oli, on olemassa erilaisia tarinoita: erään tarinan mukaan hän olisi ollut jo varaamassa itselleen hautapaikkaa, Lahti toteaa.

”Puhu Jumalan rakkaudesta”

Sitten tapahtui jotakin. Masentunut saarnamies sai kutsun puhujamatkalle Australiaan, ja matka toteutui joulukuussa 1976. Etelän auringon alla Yli-Vainio sai Jumalalta uuden sanoman. Tulikivenkatkuisista parannussaarnoistaan tunnettu mies koki Pyhän Hengen puhuvan hänelle voimakkaasti, että hänen ei tulisi enää puhua niin tuomitsevaan sävyyn vaan alkaa saarnata Jumalan rakkaudesta ja armosta.

Yli-Vainio otti ohjeen todesta. Hän antoi sydämessään anteeksi eräälle häntä loukanneelle henkilölle ja sai kokea Pyhän Hengen virkistystä. Hänen saarnoihinsa tuli uudenlaista lämpöä. Samalla Pyhä Henki alkoi koskettaa kuulijoita aivan uudella tavalla. Jo Australiassa ihmisiä alkoi kaatua, täyttyä Pyhällä Hengellä ja parantua, ja kun Yli-Vainio alkuvuodesta 1977 palasi Suomeen, samoja asioita alkoi tapahtua täällä. Viestit Pyhän Hengen uudenlaisesta vaikutuksesta levisivät nopeasti, ja tilaisuuksiin alkoi tulvia väkeä. Pian myös media kiinnostui originellina pidetystä pohjalaissaarnaajasta.

Samalla kun Yli-Vainion kalenteri täyttyi puhujakutsuista – tilaisuuksia oli usein viisi tai enemmän viikossa ja matkapäivät päälle –, hän itse oli edelleen sama raihnainen, vastikään loppuunpalanut mies.

Vaikka masennus oli hengellisen uudistuksen myötä väistynyt, yhtälö oli hurja.

Seppo Lahden tietojen mukaan tunnettu saarnamies tunsi kaikki herätyksen vuodet 1977–81 suurta väsymystä ja kärsi ajoittain unettomuudesta. Säilyneiden valokuvien ja videotallenteiden perusteella tätä on vaikea uskoa, sillä niissä Yli-Vainio näyttää energiseltä, iloiselta ja terveeltä. Lahti uskoo, että niin hän puhujalavalla olikin.

– Niilo itse selitti jaksamistaan jossakin niin, että kun hän meni yleisön eteen, hän sai Jumalalta voimia ja jaksoi, vaikka rukousjonoissa olevien ihmisten palveleminen kesti tuntikausia. Todennäköisesti uupumus kuitenkin palasi, kun valot sammuivat ja hän jäi yksin.

– Hänen väsymyksestään ovat monet kertoneet.

Ja vaikka Yli-Vainio oli ikänsä rukoillut herätystä, liikehdinnän aikana osa hänen kamppailuaan tuntui olevan sekin, miksi Jumala käytti juuri häntä, vanhaa ja väsynyttä miestä.

Alkuvaiheessa mietitytti myös toiminnan oikeellisuus.

– Kun kaatumisia ja muita karismaattisia ilmiöitä alkoi tapahtua, hän kipuili sen kanssa, olivatko ne Jumalasta, sillä ne olivat niin erilaisia kuin mihin oli totuttu. Olen ymmärtänyt, että rukouksissaan hän sitten kyllä aika nopeasti sai tähän asiaan rauhan, Lahti toteaa.

Pintajulkisuudelta jäivät piiloon myös Linnea-puolison sisäiset kamppailut. Lahden käsityksen mukaan Niilolla ja Linnealla oli lämmin ja läheinen suhde – ainakin siinä määrin kuin se paljon työnsä vuoksi kotoa poissa olevalla miehellä voi olla. Silti Linnea tuskaili sen kanssa, että Niilo kävi niin harvoin kotona.

– Vaikka Linnea oli luovuttanut Niilon Jeesuksen käyttöön ja hyväksyi tämän työn, hän kärsi yksinäisyydestä. Eteläpohjalaisena miehenä Niilon näyttää myös olleen vaikea tunnustaa rakkautta vaimolleen.

Sanottavaa myös 2000-luvun kristikansalle

On arvioitu, että vuosien 1977–81 ”ylivainiolaisen” herätyksen seurauksena helluntaiseurakuntiin liittyi noin 6 000 henkilöä. Lisäksi uskoon tulleista nousi vaikuttajia muihin vapaakristillisiin yhteisöihin ja luterilaisiin herätysliikkeisiin.

Pieneen Missio Kokkola -seurakuntaan kuuluva Seppo Lahti uskoo, että Niilo Yli-Vainiolla on sanottavaa myös 2010-luvun suomalaiskristityille.

– Niilo uskoi koko elämänsä ajan Suomeen tulevaan suureen herätykseen, ja mielestäni se on hänen perintönsä meillekin: meidänkin pitää olla valmiina herätyksen tulemiseen. Toiseksi Niilon mukaan olennaista herätyksen tulemisessa on se, että Kristus nostetaan seurakunnissa ykköseksi. Se, onko kirkoissa paljon väkeä tai kuinka hienoa ohjelmaa siellä on, ei ole tärkeää. Herätys lähtee liikkeelle, kun seurakunnissa palvotaan yksin Kristusta.

Seppo Lahti on elämänsä aikana kirjoittanut useita näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Viime vuosina hän ja Valkoisen yöperhosen kuvaajana, editoijana ja toisena ohjaajana toiminut Jari Ruotsala ovat tehneet kolme kristillistä elokuvaa.

Vuonna 2015 julkaistu draamaelokuva Lasilinna kertoo masennusta sairastavasta nuoresta naisesta ja siitä, kuinka hengellinen herääminen voi toimia apuna vaikeassa elämäntilanteessa. Vuotta aiemmin valmistuneen dokumenttielokuvan Pyhä Kosketus (2014) aiheena ovat ihmeparantumisen kokeneet henkilöt. Ja nyt vuorossa oli siis elokuva Niilo Yli-Vainiosta.

Elokuvia yhdistää sairauden ja parantumisen tematiikka. Kristittynä aihe kiinnostaa Lahtea. Hän uskoo, että Jumala parantaa nykyäänkin, olipa sitten kyse fyysisistä tai henkisistä vaivoista.

– Todistukset parantumisihmeistä viehättävät, sillä niissä näkyy Jumalan voima, hänen läsnäolonsa ja se, että hän on elävä Jumala ja toimii samalla tavalla kuin 2 000 vuotta sitten. Koen, että näiden todistusten kautta usko vain vahvistuu. Toinen elokuvia yhdistävä asia on se, että ne on tehty käytännössä nollabudjetilla. Tämä on mahdollistunut, kun tuotantotiimi on työskennellyt talkoilla.

– Olemme myös joutuneet tekemään koko ajan ratkaisuja, jotka ovat kustannuksiltaan halpoja. Tämä on vaikuttanut esimerkiksi kuvauspaikkoihin. Lisäksi olisimme halunneet sisällyttää tähän Yli-Vainio-elokuvaan aitoa filmimateriaalia hänen kokouksistaan, mutta meillä ei ollut rahaa ostaa sitä Yleltä. Silti olen lopputulokseen melko tyytyväinen: onnistuimme ihan hyvin niillä resursseilla, jotka käytössämme olivat. Kiitän tästä työryhmäämme.

– Haimme apurahoja, mutta hengellisiin tuotantoihin niitä on vaikea saada.

”Toivon, että ihmisiä tulee uskoon”

Kahden vuoden takaisen Pyhä kosketus -elokuvan ensi-ilta Kokkolassa oli loppuunmyyty, ja   kolmessa muussakin näytöksessä oli yhteensä satoja katsojia. Lisäksi elokuvaa on näytetty lukuisissa seurakunnissa Suomessa ja siirtolaisseurakunnissa ulkomailla.

Nyt toiveena on samanlainen suosio.

– Jännä nähdä, miten yleisö ottaa Yli-Vainio-elokuvan vastaan; etukäteiskiinnostusta sitä kohtaan ainakin näyttää olevan. Kun ennakkonäytöksessä Kokkolassa näytimme elokuvan parillekymmenelle eri kirkkoihin kuuluvalle katsojalle, filmin päätyttyä kaikki istuivat vain hiljaa paikoillaan. Ehdin jo huolestua, kunnes kävi ilmi, että he olivat kokeneet elokuvan vaikuttavana.

– Luonnollisesti meille oli tärkeää, että elokuva olisi taiteellisesti hyvä. Silti haluan levittää sen avulla myös Jumalan sanaa. Elokuvalla on vahva sanoma, ja toivon, että ihmisiä tulisi uskoon sen kautta.

Dokumentaarisuutta Valkoinen yöperhonen -elokuvaan tuo sen alussa oleva noin 10-minuuttinen Yli-Vainioiden tyttären Aino Yli-Vainion haastattelu.

Valkoinen yöperhonen -elokuva näytetään tämän viikon torstaina ja perjantaina BioRex-elokuvateatterissa Kokkolassa. Kysynnän perusteella luvassa on mahdollisesti lisänäytöksiä. Lisäksi elokuvaa on mahdollista saada näytettäväksi esimerkiksi seurakunnissa.


Heikki Salmela






Kuka

Niilo Yli-Vainio
» Syntyi 1920 Alahärmässä työläiskotiin. Avioitui vuonna 1940 Linnea Romppalan kanssa. Pari sai viisi lasta ja asui eri puolilla Suomea sekä vuosina 1964–71 kahdessa jaksossa Ruotsissa.
» Aloitti hengellisen työn 1947. Nousi vuonna 1977 valtakunnalliseen julkisuuteen tilaisuuksissaan tapahtuneiden karismaattisten ilmiöiden seurauksena. Oli aikansa julkkis; piti muun muassa omaa kolumnipalstaa Nykyposti-lehdessä.
» Kirjallinen tuotanto pääasiassa evankelioivia kirjasia, joita on painettu yhteensä satoja tuhansia kappaleita.
» Elämästä kirjoitettu kaksi teosta: Mauno Saaren ”Saarnaaja – Niilo Yli-Vainion taistelu, testamentti ja päiväkirjat” (WSOY, 1983) ja Tytti Träffin ”Elämä voittaa – Niilo Yli-Vainion tarina” (Ristin Voitto, 1978).
» Kuoli sairauskohtaukseen Espanjassa 16. marraskuuta 1981. Linnea Yli-Vainio kuoli vuonna 1987.



Muistoja Niilo Yli-Vainiosta

Tapasin Niilo Yli-Vainion ensi kertaa pikkupoikana Lapualla 1950-luvun alkuvuosina, kun hän tuli kotiini keskustelemaan vanhimmiston asioista isäni Ville Tervasmäen kanssa. Mukana oli muitakin myöhemmin seurakuntaa palvelleita saarnaajia, kuten Matti Rajamäki ja Esa ”Yskä” Niskanen sekä Lapuan helluntaiseurakunnan tukipylväs Risto Romppala.

Niilo Yli-Vainio oli yleensä hymyilevä mies, joka jutteli mielellään myös meidän lasten kanssa. Se ei ollut ihan tavanomaista helluntaisaarnaajille.

Niilosta jäi lapsena mieleeni hänen äänensävynsä, joka oli kuin äänensä polttaneen palopuhujan kurkusta tuleva värinä, sekä hänen humoristisuutensa. Äiti laittoi miehille kahvit, ja he nauroivat usein Niilon seurassa. Yhteinen tärkeä asia heille oli sielujen pelastus.

Seuraava muisto Niilo Yli-Vainiosta on noin vuodelta 1967, kun olin opettelemassa   Säkkijärven polkkaa. Niilo ilmestyi yllättäen kotiimme ja totesi selkäni takaa: ”Jaaha, täällä vaan pelit soivat.”

Äänestä ei voinut erehtyä, ja soittoni nolostutti minua.

– Missäs se on perhekunnan päämies? Niilo kysyi tyypilliseen tapaansa, isääni viitaten.

Myöhemmin Ville-isäni kertoi ylpeänä, että hän oli ollut suosittelemassa Niiloa 1952 Paimion Raamattuopiston saarnaajakurssille, koska Lapuan Betanian johto ei sitä ollut tehnyt miehen epävakaisuuden vuoksi. Niilo ja isäni olivat molemmat sodan jälkeen uskoon tulleita.

Seuraavan kerran tapasin Niilo Yli-Vainion Tampereen Saalemissa 1972, kun hän puhui Biafrasta ja alueen nälkähelvetistä. Biafra oli vahvasti Niilon sydämellä, vaikka helluntailaiset eivät yleensä tuolloin puhuneet politiikasta mitään. Puheen aikana Saalemin saarnaajat  Kauko Hostikka ja Heikki Lappalainen istuivat tuiman näköisinä mutta eivät kuitenkaan keskeyttäneet Niilon puhetta.

– Emmekö halua auttaa heitä, Niilo huusi ja nosteli kuvaannollisesti nälkäisiä, kurjia biafralaisia käsillään.

Näen vieläkin mielessäni Niilon Saalemin lavalla julistamassa murskaavalla äänellään. Hänen puheensa oli sokeeraava. Olin kuulijana lehtereillä ja itkin, niin vakuuttavaa hänen puheensa oli. Luulen, että se oli Niilon merkittävimpiä puheita ennen hänen vuonna 1976 kokemaansa hengellistä murrosta.

Vuonna 1981 työskentelin Kiuruveden kunnalliskodin johtajana ja olin Tampereen yliopistolla suorittamassa joitakin jatkokursseja. Näin yliopistolla Tampereen Saalemseurakunnan ilmoituksen, jossa kerrottiin, että Yli-Vainio oli tulossa puhumaan yliopistolle. Menin hyvissä ajoin paikalle. Niilo saapui yllättäen ja ihan yksinään yliopiston pääovesta sisään. Kiirehdin tervehtimään häntä.

– Mä tulin vähän ennakkoon kattomahan, jotta minkälainen se akateeminen maailma on, hän vitsaili.

Minulla oli hyvä tilaisuus esitellä Suomen ykkösevankelistalle yliopistoa ja sen kirjastoa, josta hän erityisesti tuntui pitävän.

Kun kokousaika lähestyi, kävelin ylpeänä Niilon rinnalla rakennuksen ala-aulaan, mutta pian kasvava yleisöjoukko alkoi piirittää häntä. Yliopiston juhlasali oli täynnä kuulijoita, kun Niilo astui puhujanpönttöön.


Antti Tervasmäki
Sosiaalineuvos
Mikkeli


51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja