Avoimuus auttaa kohtalotovereita

Järkytys, romahdus, shokki. Näillä sanoilla Niilo Mäenpää kuvaa sitä, mitä hänelle tapahtui toukokuisena iltana vuonna 1985.

Kiertävänä evankelistana työskentelevä Mäenpää oli palannut kotiin puhujamatkalta ja istui vaimonsa Marjan kanssa teepöydässä. Yhtäkkiä vaimo katsoi häntä vakavana silmiin ja sanoi: olen ajatellut lähteä pois kotoa.

Mäenpää ei ollut huomannut, että mitään olisi vialla. Aviopari oli ollut yhdessä 26 vuotta, tehnyt lähetystyötä Kamerunissa ja palannut vuosia aiemmin Suomeen. Poika oli jo perustanut oman perheen ja tytärkin lähdössä opiskelemaan, joten pariskunnalla alkoi olla enemmän aikaa toisilleen.

– Yritin jutella asiasta, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Kaikki tuntui epätodelliselta, elin kuin jossain utumaailmassa.

Marja muutti pian asuntoon, jonka hän oli jo vuokrannut valmiiksi. Kun hän luovutti miehelleen yhteisen kodin avaimen, molemmat itkivät.

– Hän sanoi, että hänellä ei ole mitään kielteistä sanottavaa minusta. Kun hän painoi oven kiinni ja lähti, kirjaimellisesti lyyhistyin lattialle.

Yksin veljien keskellä

Mäenpää ei pidä siitä, että häntä kutsutaan eronneeksi, sillä hän kokee olevansa jätetty.

– Jokainen tietää, että avioliitossa on aina kaksi osapuolta, mutta eroon en voinut vaikuttaa
mitenkään.

Virallisesti Mäenpää ei edes ole eronnut, vaan hän on vaimonsa kanssa asumuserossa. Hän on kuitenkin saanut kokea, millaisia leimoja henkilökohtaisten kriisien perusteella voidaan lyödä.

Vuoden 1986 helluntaiherätyksen Talvipäivät järjestettiin Mäenpään kotikaupungissa Turussa. Häntä oli pyydetty mukaan järjestelyihin, ja tilaisuuksien aikana hän istui muiden vastuunkantajien kanssa lavalla. Erään kerran hän tuli kesken kaiken saliin, jossa oli meneillään keskustelu. Kun puheenvuoroa pitänyt kollega näki Mäenpään ovensuussa, hän sanoi: mitä varten tämä herätysliike käyttää eronneita miehiä työntekijöinä?

– Hän antoi kesken kaiken aika pyyhkeet, jotka oli selvästi osoitettu minulle. Kun menin paikalleni kaikkien eteen istumaan, olin niin lyöty, että toivoin lattian hajoavan altani.

Kukaan ei keskeyttänyt puhujaa, ja loppuun päästyään hän jatkoi varsinaista puheenvuoroaan siitä, mihin oli jäänyt. Tilaisuuden jälkeen lähimmät työtoverit tulivat taputtamaan Mäenpäätä olalle ja sanoivat, että yritä kestää. Tilanne jäi kuitenkin hänen mieleensä pyörimään pitkäksi aikaa.

– En olisi voinut kuvitella, että tulen rakkaassa työyhteisössäni nolatuksi satojen ihmisten edessä.

Kotiseurakunnassa Mäenpäähän suhtauduttiin myönteisesti, eivätkä puhujakutsutkaan vähentyneet. Hänen ystävänsä Veikko Manninen oli ensimmäisiä, jotka kehottivat seuraamaan kutsumusta, vaikka tuntuisi pahalta.

Kun Mäenpää lähti ensimmäiselle puhujamatkalleen vaimon lähdön jälkeen, Tapani-poika saattoi hänet asemalle ja antoi mukaan kirjeen. Junassa hän luki liikuttuneena poikansa sanoja. ”Tiedän tämän olevan sinulle vaikeaa, mutta olet hyvä puhuja, älä lopeta.”

Alussa puhujan paikalle nouseminen oli raskasta. Mäenpää julisti ihmisille, että Kristus on vastaus, vaikka tunsi omassa elämässään olevansa selkä seinää vasten.

Tyhjään kotiin palattuaan hän kuuli vihollisen kuiskuttelevan: kannattaako tällaista Jumalaa palvella, etkö näe, miten hän sinulle maksaa?

– Niissä tilanteissa koki yksinäisyytensä, raadollisuutensa ja epäonnistumisensa.  Luottamukseni Jumalaan ei kuitenkaan horjunut.

Yhteinen rukous paransi haavoja

Avioliiton romahtaminen on pettymys, johon Mäenpää ei tunne vieläkään täysin tottuneensa.

– Olen kyllä sisäisesti tasapainossa enkä syytä Jumalaa enkä Marjaa, mutta edelleen kysyn itseltäni, miksi näin kävi. Viime aikoina kysymykset ovat nousseet pintaan uudestaan. Ehkä se kuuluu tähän ikään, kun olen jo 82-vuotias.

Mäenpään kerrostaloyksiön hyllyjä peittävät perheenjäsenten kuvat. Hän on edelleen vaimonsa kanssa tekemisissä. He juttelevat puhelimessa viikoittain, ja kun Marja liikkuu lähistöllä, hän piipahtaa kahville.

– Sanon vieläkin häntä minun Marjakseni, vaikka emme ole olleet vuosikymmeniin yhdessä.

Talvipäivillä koettu nolaus sai eräänlaisen päätöksen tänä vuonna helluntaiherätyksen Senioripäivillä. Mäenpää kertoi kipeästä kokemuksestaan raamattutuntinsa yhteydessä. Kuulijat olivat järkyttyneitä siitä, että tällaista on voinut tapahtua, ja halusivat rukoilla Mäenpään puolesta.

– Muut tuskin ymmärsivät, kuinka voimakkaasti koin sen, että he panivat kätensä pääni päälle, siunasivat minua ja pyysivät anteeksi kohteluani, vaikka moni heistä ei ollut edes ollut mukana niillä Talvipäivillä.

Mäenpään mukaan seurakunnissa on paljon kehitytty siinä, kuinka ihmisten henkilökohtaisiin ja arkoihin asioihin suhtaudutaan. Avioeron kokenut jäsen tai vaikkapa tupakkaa kokeillut nuori saatettiin menneinä vuosikymmeninä erottaa seurakunnasta ilman että hänen kanssaan edes keskusteltiin.

– Nykyään ollaan valistuneempia, eikä tällä tavalla varmaan enää voisi menetellä. Toki asioita pitää käsitellä, mutta se on tehtävä rakkaudellisesti, koska kukaan meistä ei ole virheetön.

Armo pitää pinnalla

Mäenpään raskaat kokemukset eivät loppuneet avioliiton hajoamiseen. Muutama vuosi sitten hän sairasti harvinaisen syövän, joka olisi voinut viedä hengen.

Kovinta oli kuitenkin pojan kuolema viisi vuotta sitten. Tapani sai sydänkohtauksen eikä selvinnyt. Hän oli ilmeisesti aavistanut huonon kuntonsa, sillä hän oli puoli vuotta aikaisemmin kertonut lapsilleen kirjoittaneensa kirjeen, jonka läheiset voivat lukea, jos hänelle tapahtuu jotain.

Jo toisen kerran pojan kirje sai isän kyyneliin. Tapani toivoi, että jos hänen lähtönsä tapahtuu ennen isää, tämä siunaisi hänet haudan lepoon. Mäenpää ei uskonut pystyvänsä mutta päätti kuitenkin yrittää.

– Kun istuin kappelissa hirveässä tuskassa ja kuuntelin Tapanin enon laulavan hänen lempilauluaan, Pauhatkoonpa elon meri, yhtäkkiä tunsin Jumalan voiman laskeutuvan kuin viitan ylleni. En ole koskaan muulloin kokenut sellaista, ja siinä voimassa pystyin suorittamaan siunauksen.

Vaikeissa tilanteissa Mäenpää on kokenut, että Jumalan armo on pitänyt hänet pinnalla.

– Olen hyvin tunteikas mies, ja jos olisin yksinäni joutunut käymään nämä asiat läpi, en olisi kestänyt. Jumalan lapsen arvo ei ole minulta murentunut, vaan päinvastoin koen, että hän pitää minusta entistä tiukemmin kiinni.

Iloa elämään tuovat tytär ja lastenlapset. Mäenpää antaa kiitosta selviytymisestään myös  ystävälleen Tapani Sopaselle.

– Hän on ollut minulle paitsi ystävä myös veli, pappi ja sielunhoitaja. Kaikkein kipeimmät elämänvaiheet ja suurimmat ilot olen jakanut hänen kanssaan.

Viime vuosina Mäenpää on saanut rohkaisua yllättävältä suunnalta. Puhujavierailujen aikana harva se kerta joku tulee kertomaan, kuinka tuli uskoon hänen tilaisuudessaan tai sai rukousvastauksen.

– On tuntunut hienolta jopa vuosikymmenien jälkeen saada kuulla, mitä Jumala on tehnyt.

Miksi-kysymyksiinsä Mäenpää ei ole löytänyt muuta vastausta kuin sen, että ehkä hän pystyy olemaan kipujensa kautta muille rohkaisuksi.

– Ilman hylätyksi tulemisen kokemusta en osaisi kuvitellakaan, kuinka syvältä yksinäisyys voi riipaista. Kun olen alkanut kertoa asioistani avoimesti, moni on ottanut yhteyttä ja sanonut, että hänelle on käynyt jotain samankaltaista.


Säde Loponen