Arkihuolesi kaikki heitä

Tapasin taas pitkästä aikaa kaverini Erkon. Törmäsimme toisiimme Sokoksella jouluostoksilla.

Erkko halusi tarjota kahvit. En pannut vastaan. Olin jo ehtinyt oppia, että eläkeläisen ei kannata koskaan kieltäytyä, kun ilmaisia kahveja ja lounaita on tarjolla.

Kahvilan nurkkapöydässä istuessamme huomasin Erkon kasvoilla jonkinlaista huolta – ehkä ärtymystäkin.

– Iskias on taas vaivannut, Erkko murahti. Hän katseli pöytää ja pyöritteli lusikkaa kahvikupissa.

– Olen syönyt tuhatmillistä parasetamolia jo kohta viikon, mutta ei ole auttanut. En saa oikein nukutuksikaan.

Ymmärsin, että nyt ei ollut viisasta luetella Erkolle omia vaivojani, vaikka mieli teki. Olin nimittäin oppinut, että typerin tapa reagoida toisen terveyshuoliin on ryhtyä puhumaan heti omista sairauksistaan.

– Ja on tässä ollut muutakin, Erkko virkkoi.

– Siitä minun vanhasta Opelistani hajosi alkuviikolla vaihdelaatikko. Siellä se seisoo nyt pihassa. Eikä tule ihan halvaksi korjauttaa sitä. Parin kuukauden eläkkeet siihen menee.

Tunsin aitoa myötätuntoa miestä kohtaan. Hetken joimme kahvia ihan hiljaisina. Sitten Erkko taas jatkoi.

– Vaimokin tuli pahalle päälle, kun sattui tämä autoremontti näin joulun alle. Sätti minua siitä, etten vaihtanut autoa ajoissa kesällä uudempaan, vaikka hän sitä silloin ehdotti. No, toraahan siitä emännän kanssa syntyi.

Joulu oli lähellä, mutta rauha Erkon sielussa kadoksissa. Silloin sain ajatuksen pyytää hänet mukaani joululaulutilaisuuteen.

Seuraavana iltana istuimme tutussa kirkossa. Menimme melko eteen, jotta voisimme aistia paremmin tunnelmaa.

Ilta alkoi yhteisellä laululla. Se oli opettaja Alpo Noposen kesäasuntonsa saunakamarissa 1916 runoilema Arkihuolesi kaikki heitä. Seurasin syrjäsilmällä, kuinka helposti Erkko saisi heitettyä mielestään omat arkihuolensa: iskiaksen, autoremontin ja äkäisen emäntänsä. Ilokseni huomasin, että mies lauloi täysillä mukana, vaikka ääni vain silloin tällöin tavoitti oikean melodian.

Sitten pianon viereen asteli kaunis sopraano tummansinisessä leningissään. Hänenkin laulunsa teksti oli lähtöisin Alpo Noposen kynästä. ”Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat…” nuori laulaja vakuutti kuulijoita pehmeällä äänellään.

Vilkaisin taas Erkkoa. Hänen kasvoilleen oli noussut hymyä. En ollut varma, johtuiko se laulusta vai ihanasta naislaulajasta. Joka tapauksessa Erkko näytti päässeen joulutunnelmaan.

Musiikkiesitysten jälkeen puhui pastori. Hän aloitti Betlehemin paimenista ja jatkoi pohtimalla koskettavasti jouluun laskeutumista.

Illan päätteeksi veisasimme vanhan joululaulun Nyt seimellesi seisahdan. Virren neljännessä säkeistössä Erkon ääni yllättäen hiljeni. Hän liikuttui ja jäi kuuntelemaan muiden veisaamista: ”Kun murhe murtaa mieltäni tai epätoivo kaivaa, rohkaise silloin sieluni ja lievitä sen vaivaa…” Nyt miehen sielua hoidetaan virren sanoilla joulukuntoon, huomasin ajattelevani.

– Olipa hyvä, kun kutsuit minut mukaan, Erkko kiitteli kirkon portailla erotessamme.

Huomasin, että hän oli saanut sieluunsa joulurauhan. Rauhan autoremontilta, pahantuuliselta vaimoltaan, ehkäpä myös iskiakselta.

Kaverini Erkko oli päässyt laskeutumaan jouluun.

Leevi Launonen