Aika on parantanut helluntailaisten ja luterilaisten suhteita

Helluntailaisuutta tutkivan Teemu Mantsisen mukaan ajan kuluminen, luterilainen karismaattisuus sekä oppikeskustelut ovat tuoneet helluntailaisia ja luterilaisia lähemmäs toisiaan. Myös kristillisen yhtenäiskulttuurin murtuminen on synnyttänyt osapuolille yhteisen haasteen. Kuvituskuvissa Oulun tuomiokirkko.
Helluntailaisuutta tutkivan Teemu Mantsisen mukaan ajan kuluminen, luterilainen karismaattisuus sekä oppikeskustelut ovat tuoneet helluntailaisia ja luterilaisia lähemmäs toisiaan. Myös kristillisen yhtenäiskulttuurin murtuminen on synnyttänyt osapuolille yhteisen haasteen. Kuvituskuvissa Oulun tuomiokirkko.
Arkkipiispa estää helluntailaisten kokoukset Turun Akatemiantalolla. Helluntailaisia ei suostuta hautaamaan kirkon hautausmaalle. Helluntaisaarnaajat haukkuvat kansankirkon lapsikasteineen eksyttäjäksi ja Hengen sammuttajaksi.

Nämä sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat enimmäkseen mennyttä aikaa. Uskontotieteilijä Teemu Mantsisen tutkimuksen mukaan helluntailaisten ja luterilaisten suhtautuminen toisiinsa on muuttunut huomattavasti positiivisempaan suuntaan lähivuosikymmeninä.

Mantsinen toteutti vuonna 2012 kyselyn, johon vastasi 1 125 evankelis-luterilaisen kirkontyöntekijää (joista pappeja 453) ja 272 helluntaiseurakunnan työntekijää (joista pastoreita tai saarnaajia 114). Tulokset julkaistiin viime syksynä Teologisessa aikakauskirjassa.

Tutkimuksessa kysyttiin vastaajan subjektiivista suhtautumista useisiin eri uskonnollisiin yhteisöihin asteikolla 1–5 sekä tiedusteltiin kontakteista ja yhteistyöstä niiden kanssa. Vastaajia pyydettiin myös kuvailemaan yhteisöjen välisiä suhteita ja niiden kehittymistä.

Kielteisyys helluntailaisuutta kohtaan on laskenut selvästi. Kun vuonna 1979 Harri Heinon  tekemän kyselyn mukaan luterilaisen kirkon työntekijöistä lähes kolmasosa suhtautui kielteisesti helluntailaisiin, nyt vastaava luku oli 12,2 prosenttia. Erittäin kielteisesti suhtautuvia oli vain 1,5 prosenttia.

Suurin muutos on tapahtunut kirkon lestadiolaisten työntekijöiden kohdalla. Kun vuonna 1979 heistä jopa 75–80 prosenttia ilmoitti suhtautuvansa helluntailaisiin pääosin kielteisesti, Mantsisen kyselyssä 20 prosenttia vastasi samoin. Heinon tutkimuksessa 43 prosenttia kirkkoherroista suhtautui kielteisesti helluntailaisiin. Nyt prosenttiluku oli vain 9,3.

Rauhalliset liikkeet karsastavat karismaattisuutta

Kokonaisuudessaan tutkimukseen osallistuneista luterilaisen kirkon ja helluntaiherätyksen työntekijöistä vain noin joka kymmenes ilmoitti suhtautuvansa kriittisesti (12,1% / 8,5%) toiseen osapuoleen. Kolmasosa vastaajista suhtautui toiseen neutraalisti (35,6% / 33,2%) ja hieman yli puolet myönteisesti (52,2% / 58,3%).

Voisi kuvitella, että helluntaiherätys saa eniten sympatioita luterilaisuuden konservatiivisesta ja karismaattisesta siivestä. Ne kirkon työntekijät, jotka olivat aktiivisia Kansan raamattuseurassa tai Hengen uudistus kirkossamme -liikkeessä, suhtautuivatkin positiivisimmin helluntailaisuuteen.

Toisaalta lestadiolaisen, evankelisen (SLEY) ja herännäisen herätysliikkeen yhteydessä olevat suhtautuivat helluntailaisiin kaikista kriittisimmin.

– Näiden yhteisöjen toimintakulttuuri eroaa helluntailaisuudesta, joka kyseenalaistaa heidän rauhallisemman tapansa harjoittaa uskontoa, Mantsinen kommentoi tutkimustulosta.

Vaikka asuinalueella ei ollut tilastollista merkitystä, positiivisimmin luterilaisuuteen suhtauduttiin suurimmissa kaupungeissa ja keskisuurissa helluntaiseurakunnissa.

Nuoremmat sukupolvet avoimempia

Vastaajien iällä oli merkitystä vain helluntailaisten asenteissa. Mitä vanhempi helluntaiseurakunnan työntekijä, yleensä sitä negatiivisemmin tämä suhtautui evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Negatiivisimmin suhtautuivat evankelistat ja saarnaajat. Lapsi- ja nuorisotyöntekijät olivat paljon myönteisempiä.

Mantsinen huomauttaa , että saarnaaja- ja evankelista-nimityksiä itsestään käyttävät kuuluvat usein vanhempiin sukupolviin.

– Heidän seurakuntakulttuurinsa on ollut kärkkäämpää, ja tapa toimia on ollut julistus- ja käännyttämiskeskeisempi kuin muilla seurakuntien työntekijöillä. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua.

Sen sijaan lapsi- ja nuorisotyössä luterilaisten ja helluntailaisten tavoitteet ovat pitkälti yhteisiä.

– Lapsi- ja nuorisotyössä opillinen puhtaus ei ole ensisijainen murhe. Siksi yhteistyö kirkkokuntien välillä on näissä työmuodoissa helpompaa.

Kirkon työntekijöistä kanttorit olivat kriittisimpiä helluntailaisia kohtaan, diakonit myönteisimpiä. Mantsinen pitää oleellisena syynä sitä, että kanttorin työ ei vaadi yhteistyötä toisten yhteisöjen kanssa.

– Diakonit taas ovat tekemisissä helluntailaisten kanssa muun muassa ruoka-avun ja muun sosiaalisen työn parissa. Auttamista ja lähimmäisenrakkautta korostava työ edistää osapuolten välistä yhteisymmärrystä.

Kirkko on ”liberaali”, ”kankea” ja ”kriisissä”

Vastaajille esitettiin myös lista termejä ja kysyttiin, mitkä sanat kuvaavat hyvin toisen yhteisöä. Jopa 70 prosenttia luterilaisista katsoi sanojen ”raamattu-uskollinen” ja ”kristillinen” kuvaavan helluntaiherätystä. Kymmenen suosituimman sanan joukosta ainoa negatiivissävytteinen termi oli ”fundamentalistinen”. Sen valitsi reilu kolmannes luterilaisista vastaajista.

Helluntailaisten arvio luterilaisesta kirkosta oli kyseisen tehtävän perusteella paljon negatiivisempi. 70 prosenttia vastaajista ruksasi suosituimman sanan ”liberaali”, ja melkein yhtä moni sanan ”kriisissä”. Puolet vastaajista piti kirkkoa myös ”byrokraattisena” ja ”kankeana”.

Hieman yllättäen vain alle puolet helluntaivastaajista kuvasi luterilaista kirkkoa sanalla ”kristillinen”. Mantsisen mukaan tämäkin osoittaa, että vanhat vastakkainasettelut eivät ole kuolleet.

– Kyselyyn vastannut luterilainen pappi kertoi kuulleensa helluntaisaarnaajan suusta vieläpä yhteiskristillisessä tilaisuudessa, että niin sanottujen laitoskirkkojen edustajat eivät ole kristittyjä, Mantsinen kertoo.

Helluntailaisten vastauksissa myös heijastui ”perinteinen” käsitys kirkosta mekaanisena instituutiona leipäpappeineen.

Toisaalta myös erään helluntaiseurakunnan hallituksen puheenjohtaja kertoi, että saman alueen ”luterilainen kirkkoherra on erittäin helluntaivastainen ja lestadiolaisille olemme vääräoppisia”, vaikkakin ”henkilökohtaisella tasolla olemme puheväleissä”.

Mantsinen uskoo, että erimielisyydet henkilöityvät usein tiettyihin persooniin. Kokonaiskuva suhteiden kehittymisestä on kuitenkin myönteinen.

– Vaikka yhteisöt periaatteessa kilpailevat jäsenistä, monilla paikkakunnilla luterilaisten ja helluntailaisten välit ovat läheiset ja jäsenet vierailevat toistensa tilaisuuksissa.


Lari Launonen


51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja