Perhejumalanpalvelus vahvistaa koko seurakuntaa

Taapero harhailee rukoushuoneen keskikäytävää pitkin saarnaajan luo. Tämä hymyilee lapselle, nostaa hänet syliinsä ja jatkaa puhetta häiriintymättä. Sekä lapsi että kuulijat ovat tyytyväisiä. Ihannetapauksessa eri-ikäisten yhteiselo seurakunnan tilaisuuksissa sujuu mutkattomasti, ja pyhäkoulu ratkaisee viihtymisongelmat. Onko kuitenkaan oikein, että seurakuntalaiset aina erotellaan toisistaan iän perusteella tai lapset sopeutuvat aikuisille suunnattuun ohjelmaan?

Ei ole, sanoo Anniina Jakonen.

– Lapsille on tärkeää saada seurakunnan keskelle myös omia jumalanpalveluksia, joihin koko seurakunta osallistuu.

Jakonen on työskennellyt lapsi- ja nuorisotyöntekijänä, ja nykyään hän katselee alaa aitiopaikalta Jees- ja Noste-lehtien päätoimittajana. Hänen mukaansa lapset haluavat tuntea, että heilläkin on annettavaa koko seurakunnalle. Yksi mahdollisuus tähän
on perhejumalanpalvelus.

Tavoitteena yhteys

Mitä perhejumalanpalvelus sitten käytännössä tarkoittaa? Ensin on syytä määritellä, mitä perheellä tarkoitetaan. Yhdelle se merkitsee isää, äitiä ja lapsia, kun taas toinen laskee mukaan enot ja pikkuserkutkin.

Kaikilla ei ole perhettä, ja joidenkin perhe on fyysisesti kaukana. Tällaiset ihmiset saattavat
kokea, ettei perhejumalanpalvelusta ole tarkoitettu heille.

– Pitäisikin korostaa sitä, että seurakuntana olemme kaikki yhtä perhettä riippumatta siitä,
onko meillä biologisia siteitä toisiimme. Perhekirkkojen olemuksen ja sanoman tulisi korostaa yhteyttä eri seurakuntalaisten välillä, ei suurentaa eroja.

Yksi lastenlaulu ei vielä tee sunnuntain päiväkokouksesta perhelähtöistä, mutta toisaalta
tilaisuuden esikuvaksi ei myöskään tarvitse ottaa vauhdikasta lastentapahtumaa. Jakosen mukaan runko voi vastata tavallista kaavaa, johon sisältyy rukousta, ylistystä, opetusosuus ja esittävää ohjelmaa. Ideoita suunnittelun pohjaksi löytyy esimerkiksi lapsityöntoimijoille suunnatusta Noste-lehdestä.

Olennaisinta perhejumalanpalveluksessa on se, että lapset itse ovat mukana toteutuksessa.
Näin he ymmärtävät, että jumalanpalvelukset eivät ole vain aikuisten etuoikeus.

– Lasten mukaan ottaminen vaatii paljon organisointia varsinkin alussa. Se kantaa kuitenkin
hedelmää, kun he oppivat erilaisia palvelutehtäviä ja iän ja rohkeuden kasvaessa ottavat niistä enemmän vastuuta. Vastuuta on hyvä antaa myös niille lapsille, jotka eivät yleensä ole esillä.

Jakosen mukaan lasten osallistuminen vapauttaa koko seurakunnan ilmapiiriä, koska avoimuus kuuluu lasten perusominaisuuksiin.

– Toki täytyy myöntää, että avoimuudella ja vapaudella saattaa olla myös toisenlaisia seurauksia. Lapset tuovat seurakuntaan ääntä, meteliä ja häiriötäkin, mutta samalla he tuovat elämää.

Kaikkien miellyttämisen vaikeus

Jakonen on useiden eri seurakuntien työntekijöiden kanssa keskustellessaan huomannut,
että perhejumalanpalveluksiin liittyy kaikkialla sama haaste: miten miellyttää erilaisia ihmisryhmiä?

– Mikäli perhekirkoista tekee lapsille sopivia, aikuiset valittavat, että he eivät saa sitä hengellistä hyvää mitä toivoisivat. Jos perhekirkot taas suunnittelee siten, että aikuisväestö saa niistä jotakin, sisältö lipsahtaa helposti sellaiseksi, että lapset tipahtavat kärryiltä.

Sudenkuoppien välttämiseen ei oikein ole muuta ratkaisua kuin huolellinen suunnittelu.
Tarkoitus on kuitenkin tehdä tilaisuudesta yhteinen Jumalan kohtaamisen hetki, joka puhuttelee niin lapsia kuin aikuisia.

Jakosen mielestä seurakunnat voisivat järjestää perhejumalanpalveluksia kuukausittain. Jos se tuntuu paljolta, kannattaa ajatella asiaa siltä kannalta, ketkä ovat vastaanottavaisimpia evankeliumille.

– Perhejumalanpalveluksilla voidaan tavoittaa myös niitä lapsia ja perheitä, jotka eivät tulisi
tavallisiin tilaisuuksiin. Kannattaa panostaa mainontaan ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Tuttavaperheen kutsuminen mukaan hiekkalaatikolla tai pulkkamäessä on luontevaa, Jakonen vinkkaa.

Joskus käy niin, että oma väki loistaa poissaolollaan juuri silloin, kun tarkoitus olisi kohdata
uusia ihmisiä. Tämä syö vastuunkantajien motivaatiota, saati sitten lasten, jotka ovat tilaisuutta järjestelleet.

– On oleellista, että perhejumalanpalvelusten tarkoituksesta ja sisällöstä keskustellaan
avoimesti lapsityötiimissä, vanhimmistossa ja seurakunnan keskelläkin. Yhteisen näyn jakamisen ja tiedonkulun kautta voidaan paremmin ymmärtää perhekirkkojen arvo sekä se, että joustamista tarvitaan niin lapsilta kuin aikuisilta.

Jakonen kertoo tapauksesta, jossa seurakuntaan kuuluva isoäiti oli ajatellut, ettei viitsi  lähteä perhejumalanpalveluksiin, koska ne on tarkoitettu lapsiperheille. Muutaman poissaolon jälkeen hän sai moitteita lapsenlapseltaan, joka oli mukana toteuttamassa
tilaisuuksia. Tästä mummo tajusi, että hänenkin läsnäolonsa oli tärkeää.

– Perhejumalanpalveluksilla on todellista merkitystä lasten hengelliselle kasvulle. Jos haluamme lapset ja nuoret keskuuteemme aikuisina, meidän on päästettävä heidät sinne jo lapsina. Aikuisten mukanaolo tai poisjääminen puolestaan on esimerkki kumpaankin suuntaan, sillä se kertoo siitä, mikä heille on tärkeää.


Säde Loponen

Saako kirkossa lukea sarjista?

Kun seurakunnassa ei järjestetä pyhäkoulua tai lapsilähtöistä jumalanpalvelusta, viihtyminen aikuisten tilaisuuksissa voi olla vaikeaa. Yksi ratkaisu on se, että antaa
lapsen puuhailla penkissä omiaan: leikkiä leluilla, piirrellä tai lukea kirjaa.

Kun lapsella on tekemistä, vanhemmankin on helppo keskittyä. Mieleen voi kuitenkin hiipiä epäilys, toimiiko tässä kasvattajana oikein. Pitäisikö lasta opettaa istumaan selkä suorana ja
seuraamaan tarkkaavaisena opetusta? Anniina Jakonen antaa vanhemmille synninpäästön.

– Totta kai lapsi voi viihdyttää itseään penkissä. Tyytyväinen lapsi on koko seurakunnalle ilonaihe. Ei kannata kantaa huolta siitä, jos hän on lukenut sarjiksia Raamatun sijaan, sillä hyvä ilmapiiri ja myönteinen kokemus jo tuottavat uskonsiementä.

Lapsille on toki hyvä opettaa, että Herran huoneessa ei saa riehua miten tahansa. Opetus ei kuitenkaan saisi livetä siihen äärilaitaan, että Jumalalle kelvatakseen on oltava täydellisen
kiltti.

– Joskus seurakuntalaiset saattavat olla yliherkkiä lasten äänille. Vanhemmille taas tulee todella helposti syyllisyyttä siitä, jos oma lapsi häiritsee. Se voi nostaa kynnystä osallistua seurakunnan toimintaan.


SL