Muut mediat 15/2016

Hannu Roine selviytyi vuosikymmeniä kestäneestä mielenterveys- ja päihdeongelmien kierteestä (Sana 13/16).

Roine majaili eri asuntoloissa ja vietti välillä jaksoja kristillisissä hoitokodeissakin.

– Sorruin viinaan aina uudelleen. (...)

Seurakuntaelämä alkoi vetää Hannua uudelleen puoleensa jo ennen raitistumista.

– Olin vastuuhenkilönä seurakunnan miestenpiireissä. Teimme matkoja Lappia myöten.

– Kymmenen vuotta sitten korkki meni kiinni. Mitään dramaattista ei tapahtunut, tein vain lujan päätöksen.


Malmin luterilaisen seurakunnan uusi kirkkoherra Heikki Arikka on kiertänyt maailmaa muun muassa rauhanturvaajana (valomerkki.fi 5.4.).

– Olen huomannut, että kaikkia ihmisiä kaikissa kulttuureissa liikuttavat samat kolme suurta kysymystä: kuka minä olen, mitä minusta tulee isona ja olenko rakastettu, kelpaanko? Kirkon ja paikallisseurakunnan tärkeä tehtävä on tukea ihmisiä heidän etsiessään vastauksia näihin kysymyksiin ja viestittää sanomaa armosta, rakkaudesta, uskosta ja toivosta, Arikka kiteyttää.


Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ei ymmärrä verojen välttelyä, koska niillä ylläpidetään yhteiskunnan palveluja ja ihmisten yhteenkuuluvuutta (kotimaa24.fi 5.4.).

Hän muistuttaa, että Raamattu puhuu erittäin kovin sanoin niitä vastaan, jotka keskittyvät rikkauksien haalimiseen. Vaikkapa sukupuolielämän rikkeistä tuo kirja ei ripitä ihmisiä läheskään yhtä kovin sanoin ja useasti.

– Raha ei missään nimessä ansaitse Jumalan paikkaa ja nimeä. Kirkko ei puhu tästä tarpeeksi. Siitä puhuminen on vaikeaa, koska raha kietoo pauloihinsa niin helposti meitä kaikkia. (...)

Jaana Hallamaa toivoo, että ihmisten huomio ei nyt keskittyisi moraaliseen närkästykseen ja päivittelyyn tai toisaalta tietojen vuotajan henkilöllisyyteen.

– On tärkeää tehdä lait sellaisiksi, että ne varmistavat, että verot maksetaan. Lisäksi tarvitaan moraalia, jossa ihminen ei leikkaa itseään yhteisön ulkopuolelle.


Heikki Luoto pohtii blogikirjoituksessaan sisäistä ja ulkoista motivaatiota (mielenterveysseura.fi).

Armo on sana, joka on tavallinen kristillisessä retoriikassa. Normaalissa kielenkäytössä sitä kuitenkin kuulee melko harvoin. Itse haluan tulkita armoa niin, että se tarkoittaa armollisuutta itseään, valintojaan ja elämässä saavutettuja asioita kohtaan. Ulkopuolinen paine saattaa sanoa, että tehdyt valinnat tai saavutukset eivät ole riittäviä. Oleellista on olla tällöin armollinen itselle ja pitää kiinni niistä asioista, joihin uskoo.