Kuinka turvallinen yhteisömme on?

Mitä on hen­gellinen vä­kivalta? Mil­laista se oli helluntailiik­keessä takavuosina, ja esiintyy­kö sitä yhteisöissämme edelleen? Miten hengellisen väkivallan trau­moista voi toipua?

Muun muassa näihin kysymyk­siin tartuttiin 21. huhtikuuta Tur­vallinen yhteisö -seminaarissa Ke­ravan helluntaiseurakunnassa.

Hengellisten yhteisöjen kierou­tumia on puitu viime aikoina kir­joissa ja mediassa, mutta nyt hel­luntailiikkeessä harjoitettiin itse­tutkistelua ensimmäistä kertaa yleisötilaisuuden muodossa Hel­luntaikirkon ja Avainmedian aloit­teesta.

– Tarkoitus on katsoa peiliin ihan huolella ja samalla arvioida sitä, onko kritiikki ollut tasapai­noista vai yli- tai alimitoitettua, juontaja Niilo Närhi määritteli.

Kuin avoimuuden takeeksi päi­vän paneelikeskusteluun oli kut­suttu aihetta teoksissaan käsitel­leet kirjailijat Terho Miettinen ja Aila Ruoho sekä helluntailiik­keessä kasvanut ja siitä myöhem­min erkaantunut seurakuntaneu­vos Thorleif Johansson.

Päivän pääpuhujana toimi ka­nadalaisen yliopiston professori ja vaativan erityistason psykote­rapeutti Heidi McKendrick, joka asiantuntemuksensa lisäksi jakoi noin sadalle kuulijalle värikkäitä kokemuksia omasta helluntaihis­toriastaan Jeesuksen toista tule­musta käsittelevine lasten väritys­kirjoineen ja hameenhelman pi­tuuden mittaamisineen.

Avoimesta epäkohtien käsitte­lystä huolimatta seminaari oli hoi­tava ja huumorin sävyttämä.

Miksi vain osa kokee trauman?

Heidi McKendrick totesi hengel­lisen trauman eli sielun haavan vievän monesti hengelliseen krii­siin, johon voivat liittyä myös uu­pumus ja masennus. Traumojen synty on aina yksilöllinen, ja usein jollakin muulla elämänalueella haavoittuneet saavat helpommin myös hengellisiä traumoja.

McKendrick kertoi, että psyko­terapiassa on tutkittu, miksi sa­moista tilanteista jää toiselle trau­ma ja toiselle ei.

– Voi olla, että esimerkiksi jon­kun lapsen kohdalla on ollut eri herkkyyskausi, kun jotkut tapah­tumat ovat tapahtuneet. Asiaan voivat vaikuttaa myös persoonal­lisuuden piirteet tai se, että jolla­kin ollut empatiaa perheen ulko­puolella. Se voi olla ratkaisevaa sii­nä, miksi hän ei traumatisoitunut.

McKendrickin mukaan hengel­lisen väkivallan kokemus on sen uhrille äärimmäisen traumatisoi­va, sillä kun vyyhtiin sotkettu Ju­malakaan ei ehkä lohduta häntä, yksinäisyys on syvää.

Traumasta voi kuitenkin ehey­tyä, kun sitä saa purkaa turvalli­sessa ympäristössä. Vähitellen su­ruprosessin tavoin kokemus saa uuden merkityksen.

– Yksi tyypillinen uusi merkitys on alkaa auttaa muita, jotka ovat kokeneet samaa.

Helmasyntinä suorituskeskeisyys

Mitkä sitten ovat olleet tai ovat ne Helluntaiherätyksen toimintamal­lit, joilla on kenties pohjimmiltaan tarkoitettu vain hyvää mutta saa­tu ihmisiä rikki ja karkotettua seu­rakunnista?

Moni hengellisen väkivallan piirre sopii helluntailiikettä pa­remmin kulttimaisiin lahkoihin, joilla on yksi kontrolloiva johtaja. Silti osa niistä, kuten autoritääri­nen johtamistyyli, kirjoittamatto­mat säännöt tai lakihenkiset synti- ja sääntölistat, joihin seminaarin vastuuhenkilötkin olivat kasvu­vuosinaan törmänneet, nousivat esiin osana liikkeen historiaa.

McKendrick kommentoi myös helluntailaisuuden taipumusta suorituskeskeisyyteen, joka poh­jimmiltaan heijastaa vääristynyttä jumalakuvaa.

– Kysytään, mitä kuuluu, ja toi­nen vastaa, että Herra on hyvä. On ajateltu, että omilla tunteilla ei ole mitään merkitystä. Haavat pyritään kätkemään. Voi olla, et­tei ihminen pysty olemaan heik­ko ja haavoittuva edes Jumalan edessä, kun kuva hänestä on vää­ristynyt, luennoitsija totesi ja sa­noi itsekin omaksuneensa lapse­na ankaran jumalakuvan, johon kytkeytyi jatkuva riittämättömyy­den kokemus.

Nykyongelmat valtarakenteissa?

Päivän aikana todettiin, että liik­keen raikuleimmat vuodet lasten­leirien yörukouskokouksineen ja lakihenkisine syntilistoineen ovat takanapäin. Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikai­nen korosti, että siitä huolimatta on tärkeää kysyä, mikä nykypäi­vän helluntailaisuudessa kaiher­taa ihmisiä ja miten yhteisöistä saataisiin entistä turvallisempia.

– Jotta tavoitteeseen päästään, on katsottava, mitä vahinkoa olemme tehneet tai mitä haastei­ta nyt on.

Yleisöstä nousi yhtenä nyky­haasteena esiin valtarakenteet. Kyseltiin muun muassa, pitäisi­kö vanhimmiston elinikäinen jä­senyys muuttaa määräaikaiseksi, jotta hengellisen väkivallan mah­dollisuus vähenisi.

Riihimäkeläinen Minna Man­tila kertoi seminaarin tauolla miettineensä paljon seurakunnallista vallankäyttöä.

– Ei välttämättä ole tarkoitus olla autoritäärinen, mutta silti ih­minen voi kokea sen autoritää­risenä.

Mantila kertoi tulleensa semi­naariin oikeastaan juuri valtaan liittyvien ongelmien vuoksi.

– Eivät nämä ole pelkästään menneisyyttä. Itse haluaisin olla siinä joukossa, joka olisi ehkäi­semässä sitä, ettemme enää tee väkivallan uhreja, vaan enem­mänkin voisimme muuttua tur­valliseksi yhteisöksi, joka on se tavoite.

Ruut Ahonen