”Koronasairaalan ikkunasta näkyi risti”– sairaanhoitaja kertoo toipumisestaan

Porvoolainen Hakolan perhe, Jari ja Sari sekä lapset John ja Frank, oli kokoontunut palmusunnuntaina lounaalle. Kiirastorstain vastaisena yönä 9. huhtikuuta Sari Hakolalla nousi kuume. 

Pääsiäisen pyhät alkoivat. 

Aaltoileva kuume aiheutti horkkaa. Lihaskivut alkoivat vaivata eri puolilla Sari Hakolan kehoa. Vatsa alkoi oireilla, ja närästyskin vaivasi. Koko ajan heikotti. 

Ruokahalu heikkeni, ja jos jotain laittoi suuhun, se maistui kummalliselta. 

Pääsiäismaanantaina Hakola testattiin koronan varalta. Keskiviikkona yöllä hengenahdistus oli niin voimakasta, että vain puoli-istuvassa asennossa oli jotenkuten siedettävää olla. Hakola soitti koronapäivystykseen, josta häntä kehotettiin hakeutumaan Porvoon sairaalaan. 

Sairaalassa keuhkokuvassa näkyi vasemmalla puolella koronataudille tyypillisiä muutoksia. Testituloskin osoittautui positiiviseksi. Hakola jäi osastolle. 

Parin päivän kuluttua Hakolan voinnin yhä heikentyessä hänet siirrettiin ambulanssilla Helsinkiin Kirurgiseen sairaalaan perustettuun covid-sairaalaan. 

Keuhkokuvissa näkyi, että koronan vaikutus oli alkanut laajeta ja näkyi jo molemmissa keuhkoissa. 

Hemoglobiiniarvot laskivat, samoin valkosolutaso – Hakola alkoi siis altistua myös bakteeri-infektioille. 

– Hengittäminen tuntui koko ajan siltä, että olisi juuri juossut pitkän lenkin, Sari Hakola kuvailee. 

– Jouduin keskittymään ja ajattelemaan, että hengitä sisään, hengitä ulos. 

Hengitysmaskin kautta hengitysilmasta tehtiin aina vain happipitoisempaa. Lääkärit ilmoittivat, että mikäli happivajaus vielä pahenee, edessä olisi nukutus ja siirtäminen hengityskoneeseen teho-osastolle. 

Tieto Sari Hakolan sairastumisesta alkoi levitä. Porvoolaisen perheenäidin tilanteesta kerrottiin muun muassa eri puolilla seurakuntien nettilähetyksissä ja sosiaalisen median rukouspalstoilla. 

Eri puolilta alkoi kantautua viestejä, että ihmiset rukoilivat Sarin puolesta, tuntemattomatkin. 

Sairaalassa Sari näki vuoteeltaan Helsingin kattoja ja kirkon tornin. 

– Katsoin ristiä. Siinä oli minun turvani. 

Päivät kuluivat, eikä Sarin vointi parantunut. Taivasta vasten näkyvän ristin lisäksi kivun keskellä häntä kannatteli kotona ennen sairaalaan joutumista koettu unenomainen näky. 

– Kävelin siinä pilvien päällä. Askeleeni olivat tasaisia ja varmoja. En ollut taivaassa, mutta matkalla sinnepäin. 

Vastaan tuli reilu vuosi sitten syöpään menehtynyt serkku Anita, joka oli ollut kuin pikkusisko Hakolalle. 

– Anita halasi minua sydämellisesti. Se tuntui uskomattomalta. Sitten hän usutti minua takaisin, ja sanoi, että vielä ei ole sinun aikasi. 

Sari tiesi, että hän nousisi vielä. 

Keskiviikkona 22. huhtikuuta hengenahdistusten pahentuessa äärimmilleen Sari lähetti muutamille ystävilleen viestin, jossa totesi voimiensa hiipuvan, ja pyysi hätärukousta. 

Sitten tapahtui käänne. 

Kun Hakola heräsi iltapäivällä, hän tunsi, että vaikka raskaat oireet yhä vaivasivat, itse sairaus oli poistunut hänestä. Iltapäivästä alkaen Hakolan tilanne alkoikin dramaattisesti korjaantua. 

– Jaksoin pian jälleen seistä ja kävellä. 

Maskin happipitoisuutta alettiin vähentää. Parantuminen edistyi lääkäreiden mukaan hämmästyttävän nopeasti. 

Perjantaina lisähappi asetettiin minimiin. Lääkärit ennakoivat, että sairaalajakso päättyisi maanantaina. 

Jo lauantaina keuhkojen todettiin kuitenkin toimivan niin hyvin, että Hakola päästettiin kotiin. 

Kotisohvalle istahtaminen tuntui uskomattomalta. 

– Istuin vain siinä ja kiittelin. Minä pieni ihminen saan olla taivaan ja maan Luojan käsissä, Hakola muistelee häkeltyneenä. 

Alkoi toipumisaika. Kolme viikkoa vuodepotilaana oli tehnyt tehtävänsä: keho oli surkastunut ja tavalliset kotityötkin piti aloittaa rauhallisesti. Vapunpäivänä koronaeristys purettiin, ja Sari Hakola saattoi toissa viikolla myös palata töihin. 

– Olen nyt virallisesti turvallinen ihminen, Hakola naurahtaa. 

John Hakola sairasti koronan kotonaan – kuumetta kesti yhdeksän päivää. Jari ja Frank Hakola eivät saaneet oireita. Johnin alkuperäinen tartuntalähde ei ole selvinnyt. 

– Kävin töissä parina päivänä ennen oireiden alkamista. Helpotuksekseni en itse ole tartuttanut ketään tuolloin, Sari Hakola sanoo. 

Kuten todettua, koronan sairastaminen on vielä hyvin harvinaista. Hakolaankin otetaan helposti pari askelta lisäetäisyyttä, jos hän kertoo sairastaneensa taudin, vaikka sairastamisen jäljiltä hän kuuluu nyt niihin, jotka tautia eivät enää voi tartuttaa. 

Päällimmäinen tunne Sari Hakolalla on syvä kiitollisuus. 

– Voi kun tämä kiitollisuus voisi säilyä elämässäni. En halua mököttää pikkuasioista, kun isot asiat ovat kunnossa. 

– Olen kiitollinen terveydestä, perheestä, uskosta, seurakunnasta, kaikesta, Hakola hymyilee. 

– Olen myös kiitollinen, otettu ja hämmentynyt siitä, miten moni rukoili puolestani. Se tuntuu todella hyvältä.

Anssi Tiittanen