Keskusteluyhteyden säilyttäminen eri sukupolvien kesken tärkeää

Savonlinnan helluntaiseurakunnan nuorisopastori Hanna Laamanen on päätynyt nykyiseen tehtäväänsä monen mielenkiintoisen mutkan kautta. Lähihoitajaksi ja lavasterakentajaksi opiskellut nainen ei osannut kuvitellakaan, että toimisi joku päivä pastorina.

– En ole opiskellut teologiaa enkä ole mies – luulin niiden olevan selvät esteet pastorin tehtävässä toimimiseen.

Laamanen lupasi jo lapsena mennä sinne, minne Jumala johdattaa.

Merkityksellisin lapsuuskokemus liittyy juuri tuohon lupaukseen.

– Alle kouluikäisenä olin yksin leikkimässä, kun koin voimakasta tarvetta antaa koko elämäni Jumalan käyttöön. ”Vie minut ihan minne haluat”, rukoilin, ja jatkoin leikkejäni.

– Tuo muisto kantaa minua edelleen. On mahtavaa ymmärtää oman elämän kautta, että Jumalalle lapset eivät ole merkityksettömiä, vaan hän kutsuu meitä seuraansa jo tyttöinä ja poikina.

Pikkuinen Hanna rakasti ihmeitä tekevää Jumalaa. Iltaisin hän peitteli nuken ja rukoili, että se muuttuisi yön aikana oikeaksi vauvaksi. Lapsen usko ei horjunut, vaikka nukke pysyi nukkena, vaan Jumala oli hänen mielessään mahtava.

– Kaipaan edelleen yliluonnollisia ihmeitä tekevää Jumalaa, ja tiedän hänen olevan sellainen. Tällä hetkellä ihailen eniten sitä ihmettä, kun ihmisen sydämessä syntyy usko ja halu tutustua Jeesukseen ihan tavallisen kipeän elämän keskellä.

Irti päästämisen haaste

Laamanen toteaa, että hengellisessä työympäristössä omistajuuden siirtäminen on paradoksaalista: kun toista henkilöä valtuutetaan hengelliseen vastuuseen, siirretään hänelle jotakin, mikä ei ole varsinaisesti omissakaan käsissä. Omistajuuden siirtämisessä Laamanen haastaa vanhempaa sukupolvea.

– Jos nuori sukupolvi joutuu ottamaan omistajuuden väkisin, jälki on sekavaa ja seurakuntaa hajottavaa. Omistajuuden siirtyminen pitäisikin toimia luovuttamisen ja lahjoittamisen periaatteilla. Laamanen ymmärtää, että lahjoittajan osa ei ole aina helppo.

– Vanhemmalla sukupolvella on usein takana pitkä taival, johon sisältyy sekä voitettuja haasteita että kivuliaita tappioita. On raivattu tietä, kylvetty peltoa ja niitetty satoa. Se kaikki on saattanut vaatia sydäntä raastavia uhrauksia. Sitten tulee eri tavoin elävä uusi sukupolvi, joka voi antaa vaikutelman, ettei se arvosta kuljettua tietä.

– Jos tien raivaaja odottaa, että löytää paikalleen itsensä kaltaisen seuraajan, hän saa todennäköisesti odottaa kuolemaansa saakka. Uusi on uusi, ja se on aina jollain tavoin erilainen. Ja niin kuuluukin olla.

Laamanen toteaa, että menneestä irti päästäminen on välttämätöntä, jotta työn jatkuvuus on taattu.

– Viestikapulan antaja ei voi juosta vierellä määräten juoksun tahtia ja tapaa. Hänen tehtävänsä on jäädä siunaten katsomaan toisen etenemistä. Jos juoksija lähtisi viestikapulan saatuaan juoksemaan takaisin sinne, mistä on jo tultu, tilannehan olisi tappiollinen ja naurettava.

Erilaisuuden sietokykyä tarvitaan

Viestikapulan vastaanottajan osakaan ei ole Laamasen mukaan yksinkertainen, koska häneltä puuttuu kokemuksen tuoma viisaus.

– Hänen täytyy vahvistua ja voimistua omien taistelujensa kautta. Hänen suuri voimavaransa olisi se tuki, joka on saatavissa vain niiltä, jotka ovat jo pitkän matkan kulkeneet. Mistä ja miten löytää sellainen tukijoukko? Löytyykö kannustavaa asennetta, vaikka epäonnistumisiakin tapahtuisi? Nämä ovat herätysliikkeessämme elintärkeitä kysymyksiä.

Laamanen on pohtinut, millainen on elävä seurakunta, ja näkee sen toteutuvan, kun jokainen saa palvella omalla paikallaan ja persoonallaan. Se edellyttää erilaisuuden sietokykyä niin vanhemmilta kuin nuoremmiltakin.

– Mitä tapahtuu, jos pullan tilalla onkin välillä kuppikakku tai todistuksen tilalla ylistystanssi? Entä jos alttaritaulu olisikin maalattu graffittimuotoon tai pastori olisi pukeutunut t-paitaan ja farkkuihin? Olisiko se kaiken loppu vai ehkä jonkin uuden alku?

Nämä eivät ole hengellisiä kysymyksiä vaan kulttuurikysymyksiä. Laamanen onkin huolissaan siitä, että nuorille ei anneta tilaa toimia omista kulttuurilähtökohdistaan käsin. Siitä hän on vakuuttunut, että nousevat sukupolvet haluavat rakastaa Jeesusta ja palvella häntä koko elämällään – kuten edellisetkin sukupolvet.

Laamasen mielestä vastuunsiirtokysymyksiä tulisikin käsitellä avoimin mielin.

– Odotan nuorilta ja vanhemmilta toisiaan kohtaan sellaista asennetta, joka ohjaa kannustaviin kohtaamisiin. Kohtaamisen mahdollistaa rakkaus, joka ymmärtää, että emme ole tulleet palveltavaksi vaan palvelemaan.

Sisustuskauppiaasta pastoriksi

Seurakuntaihmisenä Laamanen on aina halunnut olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa omalla panoksellaan. Yksityisyrittäjänäkin työskennellyt nainen tietää, minkälaista on yhdistää perhe-, työ- ja seurakuntaelämä. Sisustuskaupan perustamisen ohella hän pyöritti pikkulapsiperheen arkea miehen tehdessä matkatyötä.

– Nautin luovasta työstäni sekä asiakassuhteista suunnattomasti. Keskellä hektistä elämää otin haparoivia askeleita itseni johtamisen ja rajojen asettamisen tiellä.

Työnsä ohella Laamanen toimi seurakunnassa solunjohtajana ja opetti nuoria. Vähitellen hän huomasi Raamatun tutkimisen, puheiden valmistelun ja ihmisten opetuslapseuttamisen olevan omaa työtään rakkaampaa ja tärkeämpää. Laamanen oli kuvitellut viettävänsä koko työelämän sisustuskaupassaan mutta koki Jumalan kutsuvan  häntä jättämään sen.

– Puolen vuoden pohdinnan jälkeen olin valmis luopumaan työstäni. Jäin täysin tyhjän päälle päälle odottamaan, mitä Jumalalla on minulle varattuna.

Tie silloisesta kotikaupungista Joensuusta vei entisen kotiseurakunnan nuorisopastoriksi Savonlinnaan, vaikka paluumuutto ei pariskunnan suunnitelmiin ollut kuulunut. Vähitellen lisääntynyt tuska Savonlinnan nuorista vaikutti kuitenkin niin, että Laamanen otti yhteyttä nuorisopastoria etsivään seurakuntaan.

– Kun pastori kuvaili, millaista työntekijää he etsivät, tunnistin itseni. Kävin haastattelussa, ja tulin valituksi.

Tavoitteena hengellinen kasvu

Laamanen selkeästi nauttii nuorisopastorin tehtävästään.

– Nykyinen työni sisältää paljon iloa! En tee töitä teorian kanssa vaan ihan oikeiden ihmisten, jotka haluaisin nähdä taivaassa ja joiden elämässä tahtoisin nähdä Jeesuksen tuntemisen lisääntymistä ja vaikutusta.

– Johtajuus-sanan näen nykyään uudessa valossa. Se on upea mahdollisuus palvelemiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Se ei ole toisten manipuloimista täyttääkseni omat tarpeeni vaan matka toisten tarpeisiin ja unelmiin.

Haasteitakin työssä toki riittää. Yksi niistä on jatkuvan vaihtuvuuden sietäminen.

– Kun on tutustunut nuoriin, jakanut elämää ja palvellut heidän kanssaan, on vaikea lähettää heitä muihin kaupunkeihin ja maailman ääriin. Erot ovat rankkoja.

Suuri haaste on myös tavoittaa uusia nuoria. Laamanen ei pyri kilpailemaan nuorille tarjolla olevien elämysten kanssa vaan on opetellut panostamaan siihen, mitä hänen vastuulleen on annettu.

– Työn laadun mittari ei ole viihtyvyys vaan hengellinen kasvu. Toki tykkään siitä, että on meininkiä. En puhu viihtyvyyttä ja show-meininkiä vastaan, mutta ne eivät ole isäntiä vaan renkejä. Jeesuksen seuraaminen on syvempää kuin pintaa.

Ne suurimmat haasteet löytyvät Laamasen mukaan ”ihan oman puseron sisältä”. Armon näkökulman muistaminen on hänelle tärkeää.

– Kelpaan itselleni, kun tiedän, että kelpaan Jeesukselle. Riitän itselleni, mutta samaan aikaan tahdon kasvaa hirmuisesti. Ja toivon, että sisälläni on aina vahvana se pieni Hanna, joka uskoo yliluonnolliseen Jumalaan ja jonka käyttöön tahtoo aina antaa koko elämänsä.

Kuka

Hanna Laamanen
» Savonlinnan helluntaiseurakunnan nuorisopastori vuodesta 2012
» naimisissa, kaksi lasta
» koulutukseltaan lähihoitaja ja lavasterakentaja
» harrastaa lukemista, liikkumista ja luovaa ajattelua


Mira Kariluoto