”Jokaisen seurakunnan on kysyttävä itseltään, miksi se on olemassa”

Neljääkymppiä kolkutteleva Juha Lehtonen tietää olevansa vedenjakajalla: lähivuosina hän voi joko jääräytyä ajattelemaan olevansa ikuisesti oikeassa tai ymmärtää siirtää tehtäviään ja vastuutaan nuoremmille sukupolville.

Lehtonen on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon mutta myöntää, ettei se ole aina helppoa. On vaikeaa ajatella, etteivät omat ajatukset ole enää loistavia ja tuoreita – kunnes parikymppinen kyseenalaistaa ne kahdella sanalla: ”Mitä vitsiä?”

– Sukupolvien ketju syntyy siitä, että minä kannustan kaksikymppistä ja hän puolestaan 15-vuotiasta. Helluntaiherätyksessä on päässyt syntymään kuilu seitsemänkymppisten ja nelikymppisten välille, ja siksi on vaikeaa luoda seurakuntaa, jolla olisi yhteinen näky.

Kuilun synnyttävä valtuuttamisen puute on Lehtosen mielestä toinen helluntaiseurakuntien kipukohdista. Toinen on tapakulttuuri, joka liittyy herätysliikkeen ikään.

– Seitsemän-kahdeksankymppisillä seurakunnilla on vahvat perinteet ja luonne; käsitys siitä, mistä ne tunnetaan. Rohkeus ja pioneerimaisuus ovat yleensä jo haihtuneet.

Jokelan Station-seurakunnan johtajistoon kuuluvalla Juha Lehtosella on juuret syvällä Järvenpään helluntaiseurakunnassa ja helluntaiherätyksessä ylipäätään.

– Seurakunta oli lapsuudenperheeni koti ja on mulle yhä rakas. Suurin osa ystävistäni on edelleen siellä. Olemme tunteneet toisemme varhaisnuoruudesta, Lehtonen kertoo.

Näkynä välittäminen

Noin vuoden vanhassa Station-seurakunnassa puhutaan paljon siitä, että usko tapahtuu ensisijaisesti muualla kuin sunnuntaisin seurakunnassa. Kahdeksan vuotta sitten tapahtuneen kouluampumisen jälkeen aloitetun nuorisokahvilan pohjalle syntynyt seurakunta perustettiin ”tyhjän päälle”.

– Kukaan ei osannut tehdä, mutta tehtiin vaan, Stationin toinen ”saarnapoika” eli opetuksesta vastaava kuvailee.

– Meillä oli huoli jokelalaisista, mutta ainoa, mihin pystyttiin, oli osoittaa rakkautta ja hyväksyntää ihmisille. Se näky on edelleen kirkas.

Seurakunta nojaa Raamattuun ja helluntaiseurakuntien Uskon pääkohtiin, mutta muuten helluntaitaustainen johtoporukka on halunnut arvioida jokaista traditiosta nousevaa asiaa ja toimintatapaa: Onko tämä meidän kannaltamme relevantti? Emmehän hylkää jotakin ratkaisua oman kipumme pohjalta? Miksi tämä seurakunta on olemassa? Mikä on sen DNA? Mitä annettavaa sillä on ihmisille?

– Hirveä homma. Raskasta mutta makeeta, Juha Lehtonen kuvailee prosessia, joka on käynnissä edelleen.

– Toisaalta nuo kysymykset ovat sellaisia, joita jokaisen seurakunnan pitää esittää itselleen. Vanhan seurakunnan uudistaminen on varmasti vielä rankempaa kuin uuden perustaminen.

Vanhakin seurakunta voi tavoittaa

Viime vuoden lopulla RV 51–52:ssa uutisoitiin amerikkalaisesta selvityksestä, jonka mukaan uudet seurakunnat tavoittavat ennen kaikkea ”saavuttamattomia” ihmisiä. Tämä on totta myös Stationissa.

– Muskarissa ja tiistai-illoissa noin 95 prosenttia kävijöistä on seurakunnan ulkopuolisia. Sunnuntaisin suhde on 20/80 seurakuntaan jo kuuluvien ja uskossa olevien hyväksi, mutta paikalla on myös monia, jotka eivät vielä ole uskossa, Juha Lehtonen kuvailee.

Hän palaa alun mietteeseensä eri sukupolville yhteisen seurakunnan perustamisen vaikeudesta. Onko mitenkään mahdollista yhdistää se, että seurakunta hoitaa jo pitkään uskossa olleita, siihen, että yhteisö tavoittaa myös uusia ihmisiä?

– Mielestäni yhdistäminen on mahdollista. Stationilla käy 70–80-vuotiaita, nuoria ja perheellisiä. Vanhat ovat aivan liekeissä, että seurakuntaan on tullut ei-uskovia ja nuoria: he näkevät sitä elämää, jota ovat vuosikymmenet rukoilleet.

– Meillä on ajatus, että opetuksesta pitää aina löytyä sekä sovellus maanantaiaamuun että pelastussanoma.


Anna Lehtinen

Haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan