Herätysliikkeen historiasta voi oppia

Yksi suurimmista esteistä todelliselle seurakunnan kasvulle on huomion kiinnittäminen pelkkään jäsenmäärään. Surukseni olen nähnyt Suomessa sellaisia seurakuntia, jotka pitävät jäsenmäärää seurakunnan menestyksen todellisena mittarina.

Jäsenmäärän kasvu on tietenkin seurakunnan elinehto, mutta se ei ole läheskään ainoa seurakunnan menestyksen arviointiperuste. Jäsenmäärää tärkeämpää on tietää, mistä uudet jäsenet ovat tulleet ja mikä on uusien kasteella käyneiden määrä. Lisäksi on tärkeää tuntea jäsenten hengellinen tila.

Miten helppoa onkaan tuudittautua siihen, että asiat ovat hyvin niin kauan kuin jäsenmäärä kasvaa. Sen sijaan itseään kunnioittava ja Jumalan edessä rehellisesti toimiva seurakunnan johto haluaa kuitenkin panostaa jäsenistön laadulliseen kasvuun. Huomiota tulisi kiinnittää tämän kasvun tärkeisiin tuntomerkkeihin. Niitä ovat kasvu jumalasuhteessa, ihmissuhteissa, Sanan tuntemisessa ja omassa palvelustehtävässä. Myös ihmisenä kasvaminen on tärkeä laadun merkki.

Vaarana toiminnan yksipuolistuminen

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä kasvun esteenä otan esille monissa seurakunnissa viime vuosina esiin tulleen hälyttävän piirteen. Vaikka seurakuntien toimintaa vaivaa usein runsaudenpula ja jäsenten uupuminen liiallisen toimintakeskeisyyden vuoksi, samaan aikaan löytyy seurakuntia, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet monista terveen seurakunnan tunnuspiirteistä. Seurakunnan johto on jostain syystä päätynyt korostamaan jotain yksittäistä toimintamuotoa niin paljon, että samalla on rajoitettu joitain toisia.

Tämä ilmiö näkyy esimerkiksi siinä, että säännöllinen ja systemaattinen raamatunopetus, sielujenvoittamistyö ja koko jäsenistölle suunnatut rukouskokoukset on korvattu musiikilla ja rukouspalvelulla. Joissakin seurakunnissa puolestaan opetus on mennyt kaiken muun edelle.

Syynä tällaisiin yksipuolisiin painotuksiin saattaa olla seurakunnan johtajien ja pastorien oman armoitusalueen näkeminen muita toiminta-alueita tärkeämmäksi. Jäsenistön terveen kasvun ja koko seurakunnan toiminnan kannalta seurakunnassa tulisi kuitenkin huomioida tasapuolisesti kaikkien eri armoitusten toiminta- ja kasvumahdollisuus sekä niiden mukanaan tuoma opetuslapseuttamisen haaste (Ef. 4:11–12).

Opetuslapseuttamisen puuttuminen

Yksi suurimmista syistä seurakuntiemme kasvun pysähtymiseen on ollut työn jättäminen kesken uskoontulleiden kohdalla. Joskus olemme tehneet mittavia kampanjoita voittaaksemme alueemme asukkaita Herralle. Olemme myös olleet valmiita satsaamaan suuriakin rahasummia isojen evankelioimistapahtumien järjestämiseksi. Panostuksien suuruuteen nähden tulokset ovat kuitenkin useimmiten jääneet laihoiksi. Kymmenistä, joskus jopa sadoista uskonratkaisun tehneistä vain pieni murto-osa on edennyt pidemmälle hengellisessä elämässään.

Mistä tämä ilmiö johtuu? Uskoakseni suurin syy tähän olemme me uskovat itse. Emme ole oppineet panostamaan uskoontulleiden opetuslapseuttamiseen, vaan oletamme kaikista vastakkaisista aiemmista esimerkeistä huolimatta, että he pääsevät hengellisen kasvun tielle itsekseen ilman vanhempien uskovien tukea.

Näin toimiessamme olemme hukanneet suurimman osan siitä sadosta, jonka eteen on nähty paljon vaivaa ja johon on käytetty myös runsaasti seurakunnan varoja.

Mitä tästä opimme?

On sanottu, että historia opettaa meille vain sen, että emme opi historiasta mitään. Oman herätysliikkeemme historian tutkiminen voi kuitenkin toimia meille herätyskellona, joka havahduttaa meidät etsimään uusia tapoja päätehtäväämme, sielujen voittamiseen.

Jotta tasannevaiheeseen pysähtyneet tai hiipuvat seurakunnat saataisiin taas kasvamaan, niiden johtajat tarvitsevat näyn ja strategian uusien ihmisten tavoittamiseksi ja liittämiseksi seurakuntaan. Nyt jos koskaan on aika vapauttaa toimimaan ne lahjat, joita Jumala on seurakuntiin antanut, jotta ne kasvaisivat ja tuottaisivat hedelmää seurakuntiin ja sitä kautta taivaan aittoihin.

Oman edun ja kunnian tavoittelu älköön estäkö meitä avaamasta seurakuntien tehtäviä jäsenistöllemme. Älköön ne olko myöskään estämässä näyn ja apostolisen armoituksen omaavia henkilöitä astumasta esiin ja perustamasta uusia seurakuntia maahamme.

Väärillä asenteillamme olemme hukanneet jo enemmän kuin yhden sukupolven työpanoksen. Nyt on aika päästää uusi sukupolvi ja kaikki ”virattomat viranhaltijat” kantamaan vastuuta seurakuntien toiminnoista.


Jyrki Isohella


Kirjoittaja on MTh, pastori ja raamatunopettaja.


Artikkeli on viimeinen osa Suomen helluntailiikkeen jäsenkehitystä ja tilaa käsittelevästä kirjoitussarjasta. Aikaisemmat artikkelit on julkaistu Ristin Voiton numeroissa 16–17/2016.

Kirjallisuus:

Helander, E. 1987. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Isohella, J. 2007. Seurakunnan opetussuunnitelma. Koulutuspaketti seurakuntien johtajille ja vastuunkantajille. Vapaa Sisälähetys ja Fida International.

Isohella, J. 2007. "Virattomat viranhaltijat." Millainen näkemys Suomen  helluntaiseurakunnissa on seurakuntaviroista? Käytännön teologian pro gradu -tutkielma. Iso Kirja -opisto. University of Wales.

Isohella, J. 2011. Seurakuntavirat. Aikamedia.

McGavran, D. A. 1970. Understanding Church Growth. Grand Rabids. Eerdmans Publishing Company.

Morris, L. 1996. Seurakunnan läpimurto. Päivä.

Seminaarit:
Sinun paikkasi Kristus-ruumiissa ja Opetuslapseuttaminen seurakunnassa. www.hsry.fi/toiminnot/opetussarjat.


Seuraavissa Ristin Voiton numeroissa keskustellaan Jyrki Isohellan artikkelisarjan herättämistä ajatuksista. Lähetä oma kannanottosi osoitteeseen tai kirjeessä osoitteeseen: Aikamedia/Ristin Voitto, Kumitehtaankatu  5, 04260 Kerava. Laita kirjoitukseen myös omat yhteystietosi ja saatteeksi merkintä ”Seurakuntien kasvu”.