Eteläsudanilaisen Robertin vaarallinen pakomatka – vei orpolapset turvaan luotisateen keskeltä

Laukausten äänet täyttivät yön. Eteläsudanilainen Robert Ruba toivoi, etteivät sotilaat löytäisi häntä ja joukkoa orpolapsia, jotka olivat pakomatkallaan piiloutuneet luolaan. Robert oli päättänyt pelastaa lapset Ugandan puolelle turvaan. Oli vuosi 2016, ja Etelä-Sudanissa oli puhjennut jälleen uudet väkivaltaisuudet.

Robert Ruba asuu nyt Ugandassa, Bidibidin pakolaisalueella, jonka 230 000 asukkaasta yli 80 prosenttia on naisia ja lapsia, valtaosa heistä eteläsudanilaisia.

Robertin pakomatka alkoi, kun hän päätti uhmata ympärillä riehuvia taisteluita ja hakea lähistölle piiloutuneet orpolapset turvaan kirkkonsa pyynnöstä. Kapinallisten valloittamilla seuduilla ei sallittu ajoneuvojen käyttöä, ja Robert otti ison riskin käynnistäessään autonsa. Pelastusoperaation aikana Robert joutui etsintöjen kohteeksi.

– Minua epäiltiin kapinallisten agentiksi. Päätin viedä lapset piilopaikkaan. Lähistöltä kuuluvat laukausten äänet kuitenkin pelottivat lapsia: he itkivät eivätkä suostuneet syömään.

Päätin viedä lapset Ugandaan. Matkalla autoni hajosi. Jouduimme yöpymään pensaikossa ja olemaan ilman ruokaa kaksi päivää, kunnes pääsimme jatkamaan matkaa, Robert kertaa kokemuksiaan.

Lopulta Robert ja lapset pääsivät Ugandan puolelle ja eräs seurakunta otti lapset hoiviinsa. Robert päätti palata kotiin, jotta voisi pelastaa kotiseurakuntansa väkeä turvaan.

– Minua etsittiin edelleen. Etsijät tunkeutuivat kotiini ja kaikki omaisuuteni vietiin. Minunkin oli paettava Ugandaan.

 

Vaikka Robert Ruba selvisi joukkomurhasta, kokemukset jättivät häneen syvät arvet. Hän kertoo, ettei unohda pakomatkan tapahtumia koskaan. Ne aiheuttivat hänelle painajaisia ja syömishäiriön.

– Näin matkalla kuolleita ruumiita ja siksi kärsin pelkotiloista. Eristäydyin ystävistäni enkä pystynyt keskittymään työhöni. Kuulin korvissani laukausten äänet, vaikka niitä ei oikeasti kuulunutkaan. Pelko oli läsnä koko ajan. En voinut edes rukoilla! Tiedän muiden eteläsudanilaisten kokeneen samaa. He tarvitsevat apua, Robert sanoo.

Kesäkuussa 2018 Robert kuuli ystävältään Fidan ja Ugandan helluntaikirkon perustamasta traumaryhmästä, jossa käsitellään koettuja asioita ammattitaitoisen tukihenkilön johdolla. Robert päätti osallistua.

– Ilo palasi sydämeeni, kun ongelmiani käsiteltiin monesta näkökulmasta. Fidan henkilökunta vieraili luonani ja kutsui mukaan erilaisiin koulutuksiin. Asenteeni muuttui, ja se auttoi minua siirtymään eteenpäin. Askel askeleelta elämäni muuttuu.

Nykyään Robert Ruba työskentelee vapaaehtoisena tukihenkilönä Fidan kehitysyhteistyöhankkeessa. Joka viikko hän ohjaa noin kymmenen uutta ihmistä saamaan apua. 

 

Fida toimii Bidibidissä yhdessä Pentecostal Churches of Uganda -kirkon kanssa. Tavoitteena on antaa sodan kauhut kokeneille ihmisille mahdollisuus rakentaa itselleen tulevaisuutta. Fidan toimistolla Pohjois-Ugandassa työskentelee kahdeksan henkilöä. Yksi heistä on Francis Emechu.

– Puen päivittäin Fida-paidan ylpeänä päälleni, koska tiedän, kuinka suuri vaikutus työllämme on. Voimautamme ihmisiä, jotta he voivat selvitä elämänsä haasteista, Francis sanoo.

Bidibidissä ohjelman kohderyhmänä ovat erityisesti lapset. Francis Emechu kertoo, että Fidan roolina on neuvoa ja ohjata heitä eteenpäin eri tukijärjestelmien piiriin.

– Meillä on kokenut ja koulutettu henkilökunta. Arvioimme ensin lapsen voinnin. Jos lapsi tarvitsee terapiaa, ohjaamme hänet terapeutille. Jos hän tarvitsee lääkäriä, ohjaamme hänet klinikalle.

Myös yhteisöllinen apu on tärkeää. Lapsille järjestetään muun muassa urheilua ja draamakerhoja.

– Urheilu on väline, jonka avulla voidaan hoitaa traumoja. Pyrimme innostamaan lapsia liikkumaan ja tuomme lapset yhteen. Lapset tekevät esimerkiksi näytelmiä kokemuksistaan. Olemme huomanneet, että liikunnalla on parantava vaikutus osaan lapsista, Francis Emechu kertoo.

 

Kirsi Koski-Kujala, Milka Myllynen

 

eväätelämään.fi

 

Koulussa ilman pelkoa

Vickyn ollessa 15-vuotias hänen elämänsä muuttui. Vickyn isä oli kuullut sissien kaappaavan lapsia koulusta. Eräänä yönä sissit iskivät kylään ryöstäen mukaansa tyttöjä. Vickyn perhe pakeni metsään.

Entistä vaikeammaksi tilanne muuttui, kun paikalliset sotilaatkin alkoivat ryöstää siviilejä. Ruokaa ei ollut, ja kahden viikon metsässä piileskelyn jälkeen perhe päätti yrittää Ugandan puolelle. Sydän täynnä pelkoa he aloittivat 70 kilometrin matkan kohti turvaa. Lopulta he ylittivät rajan ja päätyivät Bidibidiin.

Vicky iloitsee siitä, että saa käydä koulua ilman pelkoa. 

– En halua palata kotimaahani ennen kuin siellä on rauha ja olen saanut opiskella, hän sanoo.