Analyysi: Helluntailaisten levytuotanto – synty, kukoistus ja hiipuminen

Prisman hiipuminen myöhemmin 2010-luvulle tultaessa kulki käsi kädessä tavanomaisten levyjen menettäessä merkitystään. Välille mahtui kuitenkin komea noin neljänkymmenen vuoden ajanjakso, jolloin helluntaiseurakuntien piiristä nousseet artistit, yhtyeet, kuorot ja soittokunnat tekivät satoja merkittäviä levytyksiä.  

Helluntaiherätyksen ensimmäiset äänitteet tehtiin IBRA-merkin suojissa. Helluntaiapostoli Lewi Pethruksen perustama IBRA toimi Ruotsissa jo 1950-luvulla, ja 1960-luvulla se avusti tuotannon käynnistämisessä myös Suomessa. 

Kustannusliike Ristin Voitto ry (nyk. Aikamedia) teki päätöksen aloittaa oma äänitetuotanto vuonna 1967, jossa keskeiseksi henkilöksi nousi Emanuel ”Mani” Mattsson, Pietarsaaressa syntynyt helluntailaistaustainen lahjakas muusikko. Mattsson oli aikanaan muuttanut Ruotsiin opiskelemaan ja uinut siellä luontevasti musiikkipiireihin. Hän kiersi aikanaan muusikkona ja säestäjänä aina Yhdysvaltoja myöten. 

Musiikkitaltiointeja tehtiin aluksi seurakunnissa eri puolilla maata, keskittyen Hattulan Raamattuopistoon ja Helsingin Saalemiin. Jälkityöt tehtiin alkuvuosina Ruotsissa, mutta tulli- ja kuljetuskustannusten vuoksi koko tuotantoketju haluttiin jo varhain saada suomalaisiin käsiin. 

Ensimmäisiä varsinaisia levyttäjiä olivat muun muassa Ahosen veljekset Veikko, Erkki ja Pekka, joita Mattsson säesti. Levyllä esiintyivät myös duot Sirkka & Irene sekä Reijo & Tapani. Jälkimmäisen duon Kullankaivaja oli yksi ensimmäisiä helluntailaisen nuorisomusiikin hittejä. 

Kymmenkunta IBRAn EP-levyä tuli myyntiin vuoden 1967 konferenssiin. Näitä levyjä alettiin vähitellen mainostaa Ristin Voitto -lehdessä, ja musiikin myynnissä astuttiin uuteen aikaan. Samana vuonna lanseerattiin myös levymerkki Prisma, joka toimi vuosikymmenien ajan. 

Jo ensimmäiset levyt myivät tuhansia kappaleita. Ilmapiiri musiikkituotannon vahvistamiselle oli suotuisa. 

Ensimmäinen helluntailainen soololevyttäjä oli laulaja-säveltäjä Lasse Heimonen. Solistin nostaminen kansikuviin siihen asti nähtyjen luonto- tai ryhmäkuvien sijaan koettiin kustannusliikkeessä uskaliaana. 

–  Ensin tehtiin kaksi singleä, ja niillä vähän testattiin myyntiä, ja menekki olikin erinomainen. Hyvä myynti sai Ristin Voiton musiikkikomitean vakuuttuneeksi, Prisman historian ensimmäisen yhden laulajan LP:n tuottanut Seppo J. Järvinen kertoo. 

Levyn nimeksi annettiin yksioikoisesti Lasse Heimonen. Sitä myytiin lähes 7 000 kappaletta. Sittemmin juuri solistien levyt olivat suosittuja. 

Lakipisteensä Prisman levymenestys sai ylivainiolaisen herätyksen aikana 1970–80-luvuilla Eija Merilän ja Viktor Klimenkon tehtyä useita kulta- ja platinalevytyksiä.  

1980-lukua voidaan pitää helluntailaisen äänitetuotannon kultaisena vuosikymmenenä. 

Musiikkipäällikkö Rauno Liukkusen ja äänittäjä Kaj Karjalaisen johdolla kehittynyt Prisma-studio pystyi tuottamaan kirkassoundisia, tarkasti tuotettuja albumeita, jotka 1980-lukuisen vilkkaan seurakuntaelämän piirissä tekivät hyvin kauppansa. Oli tavanomaista, että vaatimattomimminkin menestyneet c-kasetit ja LP-levyt möivät tuhansia kappaleita. 

Prisma ei toiminut helluntailaisella musiikkimarkkinalla yksin. Tärkeitä kasettiäänitteitä tekivät myös muun muassa Kasetti-Keidas ja Kirja- ja musiikkivälitys. 

– Kaiken kaikkiaan myimme noin 220 000 äänitettä vuosien aikana, Kirja- ja musiikkivälityksen johtaja Leevi Hakola summaa. 

Prisma halusi pitää pienemmät tuottajat lieassaan. Tuotteita sai esimerkiksi Juhannuskonferenssissa myyntiin rajoitetusti, samoin mainontatilaa Ristin Voitto -lehdessä suotiin varsin vähän. 

Prisman levyt olivat herätysliikkeen ”virallisia” tuotteita, ja kustannuspolitiikkaa yksittäisiä levyjä myöten myös valvottiin tarkasti. 

Prismalla oli pitkään erillinen musiikkitoimikunta, joka tarkasteli levyttämään pyrkiviä artisteja. Valittujen artistien tuli sopia yhtiön julkaisuohjelmaan, joka puolestaan heijasteli liikkeen sanomallisia ja tyylillisiä linjauksia. 

1990-luvulla studiotekniikan hiljalleen yleistyessä levyjen julkaisemisen kynnys madaltui. Markkina alkoi kehittyä pienkustantajille suotuisaan suuntaan. 

– Prisman imago oli laskusuunnassa. Varsinkin keikkailevat muusikot ja ryhmät myivät itse kustantamiaan levyjään keikoilla hyvin, yhtiön aiempi musiikkipäällikkö Markku Sandberg muistelee. 

1990-luvulla syntyikin jonkinlainen helluntailainen omakustannebuumi, joka osittain haastoi Prisman vanhanaikaiseksi koettua levytyspolitiikkaa. 

Sandberg piti Kaj Karjalaisen luotsaamaa Prisma-studiota eräänlaisena laadun takeena. Päivätöikseen levyjä takonut tiimi ei päästänyt käsistään epäkuranttia tavaraa. 

– Markkinoille päätyi omakustanteina – monien hyvien ohella – myös luvattoman huonolaatuisia äänitteitä, Sandberg muistelee. 

Prismalla oli valttikorttinaan läpi maan ulottuva kirjamyyntien verkosto ja markkinointikanavana lehdet. Kustannusliike sai myös helposti artistejaan suurtapahtumien lavoille. 

– Juuri markkinointi oli omakustannebuumin aikana monille kompastuskivi. 

2000-luvulle tultaessa elettiin toista hengellisen musiikin kulta-aikaa. 

CD-levy formaattina oli voimissaan. Kohtuullisen vilkkaan seurakuntaelämän lisäksi Suomessa oli myös paljon yleisöä kerääviä kristillisen musiikin tapahtumia. Levyt tekivät kauppansa ja artistit saattoivat myös saada työnsä kustannusten peittämiseksi keikkapalkkioita kohtuullisesti. 

Prisma julkaisi yli kymmenen levyä vuosittain. Huippumyynnit olivat tuhansia kappaleita. Joukossa alkoi silti olla yhä enemmän levyjä, jotka myivät hyvin heikosti, jos lainkaan. Levykustantamisen yllä alkoi leijua tummia pilviä. Prisma ei enää 2000-luvulla ollut taloudellisesti kannattava kuin satunnaisesti. 

2010-luvun koittaessa verkon suoratoistopalvelut ja sosiaalinen media romahduttivat samanaikaisesti CD-levyjen myynnin ja kristillisen musiikin tapahtumat. 

– Tuntuu, että CD-levyä pidettiin pitkään kuolemattomana formaattina, tuottaja Samu Räikkönen kuvailee. 

– Muutos konkretisoitui nopeimmin nuorten keskuudessa. Kun nuoret eivät enää ostaneet CD-levyjä, myös bändit menettivät arvoaan ja gospelkulttuuri tuntui kuihtuvan merkittävästi. 

Prisman viimeinen menestysalbumi, kuin joutsenlaulu, oli kultalevymyynnit saavuttanut Nina Åströmin Avoin taivas (2012). 

– Romahdus olisi tullut jo aiemmin, ellen olisi saanut puhuttua Åströmiä laulamaan evankelista Hilja Aaltosen tekstejä, viimeiseksi musiikkipäälliköksi jäänyt Harri Helenius kuvailee. 

– Ninan äänitteet olivat helpotus, jolla Aikamedian musiikkiosasto vielä sinnitteli hetken. 

Symbolisesti satojen levytysten Prisma-studio hiljeni viimeisen kerran, kun studion sielu, konkariäänittäjä Kaj Karjalainen, menehtyi syöpään vuoden 2015 joulukuussa. 

Helluntailainen musiikkituotanto ei toki ole kuollut. 2020-luvulle astuttaessa siltä kuitenkin puuttuu helluntailiikkeen kustannustoiminnallinen tukiranka. 

– Uskon, että uuden aallon seurakuntien musiikki tulee vahvistumaan entisestään. Niiden tekemät julkaisut nousevat yhä tärkeämpään rooliin, rap-artisti Mikael ”Mikaveli” Meklin sanoo. 

– Uskon, että myös jotkin vahvan hengellisen latauksen kappaleet alkavat soida tavallisessa radiossa. 

CD-ajan rahoituksellinen kuvio ei Meklinin mielestä tule enää palaamaan. 

– Uskon, että artistien työn rahoitus tulee yhä enemmän suoraan faneilta ja aktiivisilta kuuntelijoilta. 

Artikkeli on toimitettu katkelma Reijo Vaurulan ja Anssi Tiittasen kirjasta Totta se on! Helluntaigospelin kiihkeät vuosikymmenet (Aikamedia 2020).