Vapaakristillisyys ja ekumenia

Reformaation merkkivuonna ja alkavalla kristittyjen ykseyden ekumeenisella rukousviikolla huomion kohteeksi nousevat kirkkojen väliset suhteet. Aihe tulee herättämään tänä vuonna tavallista enemmän keskustelua, tuleehan nyt kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin teesien julkaisusta, 100 vuotta Suomen Ekumeenisen Neuvoston perustamisesta ja 50 vuotta Suomen vapaakristillisen neuvoston synnystä.

Ekumeenisissa yhteyksissä viitataan usein Jeesuksen omiin sanoihin: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä…” Käytännössä kristityt ovat kuitenkin toteuttaneet huonosti Mestarinsa toiveen. Jakamattoman kristikunnan yhteinen perintö määriteltiin vuosina 325–787 pidettyjen kirkolliskokousten uskontunnustuksissa, mutta jakautuminen alkoi jo vuonna 1054 ja voimistui 1500-luvulla protestanttisen uskonpuhdistuksen myötä. Kolmannen maailman kansallisten kirkkojen itsenäistyminen ja uuskarismaattisten yhteisöjen synty ovat edelleen kiihdyttäneet pirstoutumiskehitystä.

Vapaakristillisyyden tärkeänä esivaiheena voidaan pitää 1500-luvun kastajaliikettä, anabaptismia. Schleitheimin artikloissa vuonna 1527 määriteltiin monet keskeiset periaatteet, jotka luonnehtivat edelleenkin vapaakristillisyyden teologista ydintä. Niiden mukaan kaste ja ehtoollinen kuuluvat tosiuskoville, uskovien tulee erottautua maailmasta ja ulkonaisesta kirkkolaitoksesta ja raamatulliselle uskonyhteisölle on ominaista myös seurakuntakuri. Näitä periaatteita noudattaneet maksoivat 1500–1600-luvuilla uskostaan kalliin hinnan. Valtakirkko yhdessä maallisten hallitsijoiden kanssa vainosi heitä: uskovia hukutettiin jokiin ja heitä teloitettiin raa´asti. Uskonnonvapaus oli täysin tuntematon käsite.

Lähetystyön voimistuminen 1800-luvulla vaikutti merkittävästi ekumeenisen liikkeen syntyyn. Kirkkojen johtajat heräsivät kysymään, kuinka todistus rakastavasta Vapahtajasta voi olla uskottava, jos Kristuksen ruumis on erilaisten rakkaudettomien valtakiistojen ja opillisten näkemysten jakama. Kysymys on edelleen yhtä ajankohtainen.

Suomessa ekumeenista yhteistyötä ollaan tänä vuonna organisoimassa uudelleen. Yhdeksi keskustelun aiheeksi on noussut Suomen vapaakristillisen neuvoston (SVKN) mahdollinen järjestäytyminen osaksi Suomen Ekumeenista Neuvostoa (SEN). Se antaisi aivan uusia vaikuttamismahdollisuuksia vapaakristillisille yhteisöille – myös helluntailaisille.

SENin roolia pohdittaessa on tärkeä arvioida samalla laajemmin ekumeenisen yhteistyön päämääriä ja merkitystä – luopumatta yhteisöjen omasta tunnustuksesta ja identiteetistä. Myös helluntailiikkeessä on syytä käydä aiheesta avoin keskustelu. Pelkät tunnevaltaiset mielikuvat ja satunnaiset henkilösuhteet eivät oikein riitä ekumeenisen yhteistyön lähtökohdaksi.


Leevi Launonen