Välttämätön rakkaus

Eräs lainoppinut kysyi Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky. Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi.” Jeesus ei jäänyt tähän vaan lisäsi vielä: ”Toinen, tämän kaltainen on: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näihin kahteen käskyyn sisältyy koko laki ja profeetat.”

Kun evankeliumi Jeesuksesta saavutti sydämemme, saimme ansaitsemattoman armon ja pääsyn sisälle iankaikkiseen elämään. Meidät sinetöitiin Jumalalle, ja Pyhän Hengen kautta sydämiimme vuodatettiin Jumalan rakkaus. Meitä on rakastettu, edelleen rakastetaan ja tullaan loppuun asti rakastamaan, sillä Jumalan rakkaus ei koskaan häviä.

Kristillinen elämä kaikkineen kiteytyy Jumalan rakkauteen, siihen mitä hän on Kristuksessa tehnyt puolestamme. Olimmepa yksin tai yhdessä muiden kanssa, lähtökohdat ovat samat: olemme kaikki saaneet armoa armon päälle. Jeesuksen mukaan Jumalan tahdon toteuttamisessa ei ole oikeastaan kysymys muusta kuin siitä, että me, joita on niin paljon rakastettu, myös rakastaisimme – Jumalaa ja lähimmäistämme. Näihin kahteen suuntaan elämämme tulisi ojentua. Ne ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa.

Saatamme kepeästi sanoa rakastavamme Jumalaa ja todisteena siitä nostamme esille hengellisen elämämme hyveet. Samalla saattaa olla niin, että ihmissuhteemme antavat toisenlaisen todistuksen. Valitamme muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Emme rakenna yhteyttä veljiin ja sisariin. Vikoilumme ja ”oikeassa olemisemme” tekevät tuhojaan seurakuntiemme keskellä, siitäkin huolimatta, että koristelemme niitä hurskain sanankääntein.

Johannes laittaa meidät koville sanoessaan, että ”se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.”

Rakkauden puute on Jeesuksen mukaan lopun ajan merkki. Hän sanoi: ”Ja koska laittomuus lisääntyy, kylmenee monien rakkaus.” Me mieluusti nuhtelemme muita laittomuudesta, mutta emme tajua, että samalla Jeesus nuhtelee meitä rakkaudettomuudesta. Jeesus nimenomaan puhuu tässä agape-rakkaudesta eli siitä rakkaudesta, joka on vuodatettu häneen uskovien sydämiin Pyhän Hengen kautta.

Vikoillessamme emme huomaa omaa heikentyvää tilaamme. Muiden syntien ja vikojen havaitsemiseen ei paljoa tarvita. Siihen kykenee kuka tahansa. Hajottaminen ja lyöminen on helpompaa kuin rakentaminen ja haavan sitominen. Aikamme on niin haasteellinen, että nyt jos koskaan tulisi panostaa keskinäiseen yhteyteen Kristuksessa ja rukoukseen ”kaikkien pyhien puolesta”.

Ilman todellista uhrautuvaa rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseemme jäämme auttamattomasti tappiolle aikamme hengellisessä taistelussa – vaikka olisimme kuinka oikeassa mielipiteissämme.

Petri Mäkilä