Laiminlyöty kotikenttä

”Herra, olen antanut elämäni sinun lampaittesi kaitsemiseen, joten pidä sinä huolta minun karitsoistani.” Vielä jokin aika sitten tällaista Jumalan valtakunnan työntekijän rukousta pidettiin ihanteellisena. Uskovan tärkeysjärjestys oli selvä: Jumala, evankeliumin työ – ja vasta kolmantena oma perhe. Käytännössä sen noudattaminen tarkoitti vaivannäköä ilosanoman eteenpäin viemiseksi ja seurakunnan rakentamiseksi tunteja laskematta ja läheisiä säästämättä.

Ihanne on tuottanut surullisen paljon isättömiksi tai äidittömiksi itsensä kokevia, katkeroituneita ja seurakunnasta vieraantuneita aikuisia. Pahimmillaan katkeruus on kohdistunut itse Jumalaan, jonka on koettu riistäneen lapsen oikeuden vanhemman huolenpitoon ja läheisyyteen.

Jokaisella sukupolvella on omat sokeat pisteensä ja vahvuutensa; meillä nuoremmilla olisi paljon opittavaa muun muassa aikaisempien sukupolvien lähetysinnosta ja seurakuntarakkaudesta. Samanaikaisesti jokaisen sukupolven on tärkeää myöntää erehdyksensä, etsiä kasvua ja sovintoa sekä pyrkiä oppimaan edeltäjiensä virheistä.

Perheterapeutti Elli Meklin muistuttaa tämän lehden opetusartikkelissa, että vanhemmalta saatu hyväksyntä, rakkaus ja hoiva ovat lapsen identiteetin ja tunne-elämän peruspilareita. Sen lisäksi erityisesti isäsuhde luo pohjan myös terveen jumalasuhteen syntymiselle. Siitä kertovat muun muassa Paavalin efesolaisille kirjoittamat sanat, joiden mukaan jokaisen isän ja lapsen suhteen tulisi kuvastaa suhdetta taivaalliseen Isäämme.

Viisaudessaan Jumala on suunnitellut ihmisen kasvuympäristöksi perherakenteen, joka mahdollistaa myös hänen rakkautensa ja tuntemisensa välittämisen hyvin syvästi ja käytännönläheisesti. Lähetyskäskyn toteuttamisen eli opetuslasten tekemisen tulisikin alkaa kotikentältä, niistä ”lampaista”, jotka Jumala on itse kullekin uskonut.

Kotikenttä voi olla kaikista vaativin, koska läheisemme näkevät keskeneräisyytemme ja heikkoutemme. On helpompaa julistaa palavasti Kristuksen rakkautta puhujapöntöstä kuin osoittaa anteeksiantoa ja välittämistä arjen haasteiden keskellä.

Tähän rakastamisen arvokkaaseen tehtävään Jumala kuitenkin kutsuu meitä – vajavaisina  ja hänen armostaan riippuvaisina. Hän kutsuu meitä rakastamaan ensiksi itseään ja sitten lähimmäisiämme niin kuin itseämme.

Viimeistään nyt on aika vastata tähän kutsuun myös kotikentällä.


Elina Rautio

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja, joka on koulutukseltaan kasvatustieteen tohtori.