Kiitos, etten ole kuin…
Historian saatossa ihmisten välinen kommunikointi on aina ollut täynnä haasteita. Vääränlaisen, puutteellisen tai väärinymmärretyn sanoman vuoksi on syntynyt vuosisatoja kestäneitä konflikteja.
Sanomaamme saattavat vääristää niin tahattomat, inhimilliset seikat kuin tahallinen provokaatio ja keskinäinen kilpailu paremmuudesta. Vaikka aikamme tarjoaa yhä paremmat tekniset mahdollisuudet kommunikoida, sanomamme ei näytä välttyvän edellä mainituilta epäkohdilta. Lausumamme ja kirjoittamamme sanat voivat loukata ja haavoittaa.
Eräässä vertauksessaan Jeesus kertoo fariseuksen ja publikaanin rukoushetkestä. Siinä kaksi hyvin erilaista miestä pukee sanoiksi sisimpänsä tuntoja Jumalan edessä. Toisen sanoissa voimme selkeästi huomata hänen asenteensa muita ihmisiä kohtaan. Sanamme paljastavat – huomaamattamme – sen, mitä sisimmässämme ajattelemme ja millainen on asenteemme.
Voi hyvinkin olla, että vertauksen fariseus oli sosiaalisella asteikolla mitattuna parempi ihminen kuin yleisen halveksunnan kohteena ollut, miehitysvallalle veroja keräävä publikaani. Tuntemassaan paremmuudessa hän näki oikeudekseen ja vapaudekseen ilmaista sen otsikon sanoin. Hän kuitenkin unohti, että jumalallisten arvojen asteikolla mitattuna hän oli aivan samanlainen kuin kuka tahansa hänen itseensä rinnastama syntinen.
Suurella osalla ihmisistä on mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun erilaisilla sosiaalisen median tarjoamilla alustoilla. Samalla kun se antaa meille hienon mahdollisuuden tuoda vapaasti julki ajatuksiamme, se asettaa eteemme suuren vastuun. Hyvin usein saatamme vedota perustuslailliseen oikeuteemme sananvapaudesta, vapauteen ilmaista ja vastaanottaa mielipiteitä.
Apostoli Paavali kirjoitti korinttilaisille, että Jeesukseen uskovat saavat nauttia suuresta vapaudesta, mutta kaikki vapauden sallimat asiat eivät ole hyödyksi eivätkä rakenna. Vapaus ei myöskään saisi koitua loukkaukseksi toisille ihmisille. Olkoon vapautemme sitten sosiaalista tai hengellistä, sen ei milloinkaan pitäisi saada meitä pitämään toista ihmistä huonompana tai alempiarvoisena.
Koituvatko kirjoittamamme tai lausumamme sanat hyödyksi ja rakennukseksi? Käytämmekö vapauttamme toisten vikojen ja puutteiden julistamiseen vai jumalallisen toivon sanoman välittämiseen? Asetummeko toisten yläpuolelle vai rinnalle? Onko päällimmäinen tarpeemme olla oikeassa ja sanoa aina se kuuluisa viimeinen sana? Olisiko joskus viisasta vain vaieta?
Kauko Uusila
Kirjoittaja on Oulun helluntaiseurakunnan johtava pastori.
17/2021
Emmekä lajittele vain ihmisiä. Kirkko...
Sakari syntyi 24...
Konsertti ei ole ihan perinteinen, sillä se sisältää paitsi ihmisten toivela...
Four Views On Hell -kirjassa neljä raamatuntutkijaa tuo esiin vuoroll...
