Kapea kuva reformaatiosta

Tänä vuonna on puhuttu kiitettävän paljon reformaatiosta. Onkin hyvä, että yhteiskuntamme kristillinen tausta on julkisen huomion kohteena ja tulee keskustelussa esille.

Reformaatio on kuitenkin näyttäytynyt julkisuudessa melko kalpeana ja rajattuna. Useimmiten se on kutistunut evankelis-luterilaisen ja katolisen kirkon 500 vuotta vanhan repeämän korjaamiseen. Reformaatiosta puhuttaessa on toki mainittu myös reformoitujen eli kalvinististen kirkkojen synty, mutta varsin marginaalisesti. Lisäksi tarkastelusta on puuttunut kokonaan niin sanottu reformaation kolmas haara, anabaptismi, joka on vain pari vuotta reformoitua kirkkoliikettä nuorempi.

Anabaptismi ei muodostanut yhtenäistä kirkkoa vaan levisi itsenäisten ja valtiosta riippumattomien seurakuntien verkostona eri puolille Eurooppaa. Sen yhtenä suorana jälkeläisenä voidaan pitää mennoniittayhteisöä, mutta myös baptismilla on läheiset juuret anabaptismiin. Anabaptistit opettivat, että seurakunta on uskovien muodostama yhteisö, johon liitytään uskovien kasteen kautta. Seurakuntien tuli myös olla toiminnassaan valtiovallasta riippumattomia.

Reformaatio merkitsi pyrkimystä takaisin Raamatun opetuksiin. Tämä prosessi näytti kuitenkin jääneen kesken, ja siksi syntyi tarpeita palata uudelleen Raamattuun. Nämä reformaation jälkeisessä vaiheessa toistuneet uudet paluut ovat synnyttäneet laajan joukon eri kirkkoja, jotka ovat sisällöllisesti sukua 1500-luvun anabaptismille. Kristinuskon kasvu onkin jo pitkään tapahtunut näiden kirkkojen toiminnan kautta. Voidaan jopa väittää, että protestanttisuuden valtavirta maailmalla rakentuu nykyisin anabaptismin hengellisen perinnön varaan. Tämä huomio on puuttunut täysin reformaation merkkivuoden juhlinnasta Suomessa, vaikka vapaakristillisten yhteisöjen toiminta on täälläkin kuulunut jo pitkään kristillisyyden kokonaiskuvaan.

Reformaation merkkivuodella on vahva ekumeeninen sisältö. Kristittyjen yhteyttä onkin syytä tavoitella, vaikka virallisessa ekumeniassa määritellyt yhteyden näkyvät merkit jättävät vapaakristilliset kirkot sen ulkopuolelle. Kun ekumeniassa puhutaan kirkkojen näkyvästä ykseydestä, tarkoitetaan sakramenttien vastavuoroista hyväksymistä sekä kirkon viran tunnustamista. Suureksi kysymykseksi tällöin jää, miten vapaakristilliset kirkot voisivat näihin pyrkimyksiin osallistua, kun esimerkiksi virkapappeus ei kuulu lainkaan niiden teologiseen käsitteistöön.

Reformaation merkkivuonna on tärkeä muistaa, että protestanttinen kristillisyys kantaa mukanaan myös anabaptistista perintöä, jonka pois sulkeminen ei tee oikeutta reformaation laaja-alaiselle merkitykselle kristillisen kirkon historiassa.

Esko Matikainen

Kirjoittaja on Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja.