Hoivaa ja huolenpitoa läheisistä

Omaishoitajuudesta on tullut väestön ikääntymisen myötä yhä tärkeämpi yhteiskunnallinen kysymys. Omaishoitaja on henkilö, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, kun tämä ei sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen selviydy arjestaan omatoimisesti.

Suomessa on pääasiallisia omaishoitajia noin 350 000. Työssäkäyvien omaishoitajien määräksi arvioidaan 500 000 – 700 000. Käytännössä asian kohtaa tavalla tai toisella omassa lähipiirissään jopa miljoona suomalaista. Kysymys on siis laajaa väestönosaa koskettavasta ilmiöstä, joka vaikuttaa ihmisten elämänlaatuun, henkiseen jaksamiseen ja taloudelliseen toimeentuloon. Omaishoitajuus liikuttaa koko yhteiskuntaa.

Yhteiskunnan velvollisuus pitää huolta kansalaisista on lisääntynyt Suomessa merkittävästi sadan viime vuoden aikana. Aina 1800-luvulle asti perhe ja suku huolehtivat hoitoa tarvitsevista jokapäiväisen elämän yhteydessä. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksessa luvattiin ensimmäisen kerran, että hoitoa tarvitsevalla on oikeus pyytää apua myös yhteiskunnalta. Tämän jälkeen yhteiskunnan rooli kansalaisista huolehtijana on jatkuvasti vahvistunut lakimuutosten myötä. Lopulta lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan poistettiin laista vuonna 1970 ja aviopuolisoiden keskinäinen lakiin perustuva huolehtimisvelvollisuus saman vuosikymmenen lopulla.

Omaishoitajista Suomessa alettiin puhua julkisuudessa 1980-luvulla. Vuonna 1984 otettiin kokeiluna käyttöön vanhusten, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kotihoidon tuki, joka kirjattiin lakiin 2006. Suomi on Euroopan ensimmäisiä maita, jossa alettiin tukea omaisen hoitoa myös taloudellisesti. Nykyisin yhteiskunnan tukema omaishoito on yleinen tapa järjestää vanhusten ja muiden hoivaa tarvitsevien kotona tapahtuva hoito.

Kristityille läheisistä huolehtiminen on syvä eettinen arvokysymys. Sen perustana on ihmiselämän kunnioitus, lähimmäisenrakkaus ja perhesiteiden ainutlaatuinen merkitys. Jeesus itse näytti esimerkkiä huolehtimalla vanhasta äidistään ja järjestämällä hänelle viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa Johanneksen omaishoitajaksi. Sama kristilliseen elämäntapaan kuuluva tunnuspiirre tulee esiin apostoli Paavalin velvoittavissa sanoissa: ”Se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi.” Kristinuskon nopean leviämisen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden yhtenä selittävänä tekijänä oli alkuseurakunnassa vallinnut huolenpidon kulttuuri.

Vaikka laki ei vaadi enää perheenjäseniä pitämään huolta ikääntyvistä läheisistään, rakkaus vaatii. Omaishoitajuus on yksi tärkeä elämänalue, jolla kristillisen vastuun kantamisen tulee näkyä. Silti omaishoitajat tarvitsevat arvokkaaseen työhönsä myös yhteiskunnan tuen.


Leevi Launonen