Historia opettaa – vai opettaako?

Kotimaamme viettäessä juhlavuottaan on mielenkiintoista huomata, kuinka maamme itsenäistymisen vaiheet ja helluntailiikkeen historia kietoutuvat toisiinsa. Samana vuonna, kun karismaattisuus rantautui Norjan kautta Pohjoismaihin, lakkautettiin maassamme säätyvaltiopäivät ja suomalaiset naisetkin saivat – ensimmäisinä Euroopassa – äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Ei siis ihme, että naisten panos oli merkittävä myös helluntaisanoman leviämisessä.

Vaikka karismaattisuus jakoi mielipiteitä, se myös osaltaan kaatoi vanhoja asenteita ja loi yhteyttä yli luokkarajojen. Hienoston suosimalle Vanhalle ylioppilastalolle järjestettiin T. B. Barrattin vierailun jälkeen 1910-luvulla hengellinen tilaisuus, jonka keskeytti kielillä puhuen ryppyinen merimies, ukko Ekholm. Tilaisuuden järjestänyt Sörnäisten yhteiskoulun perustaja ja johtajatar Hanna Castrén toteaa muistelmissaan: ”Kokouksessa oli ylioppilaita ja maistereita läsnä, ja he olivat sanoneet, että Ekholm puhui latinaa. Ja minä voin hyvin käsittää, että juuri siellä Jumalan henki ilmaisi itsensä juuri sillä tavalla.” Hengen tuulet eivät tehneet erotusta säätyläisten ja tavallisen rahvaan välillä.

Vasta kapaloissaan potkiva helluntailiike jakoi osaltaan kansalaissodan katkerat kokemukset. On todellinen Jumalan ihme, että kipeistä muistoista huolimatta Pyhä Henki pystyi luomaan kohta noiden vaiheiden jälkeen syntyneissä seurakunnissa niinkin syvän yhteyden.

Helluntailaisuus olisi varmasti melko pian haihtunut jättämättä sen suuremmin jälkiä historiaan, jollei olisi oivallettu sitä, että Hengen ilmiöiden lisäksi liike tarvitsee selkeät rakenteet. Emeritusseurakunnanjohtaja Klaus Korhonen toteaa Helsingin Saalemin ensimmäisen johtajan oivaltaneen tämän: ”Eino Manninen ei lähtenytkään taistelemaan ensisijaisesti helluntailaisille ominaisen henkikasteen ja kielilläpuhumisen puolesta. Sitä vastoin hän lähti edistämään baptistista kaste- ja seurakuntaopetusta.”

Näin jälkikäteen voimme arvioida isiemme luomaa historiaa. Se paljastaa, missä he onnistuivat ja missä mentiin vikaan. Kipeimmät arvet eivät yhteisessä historiassamme ole suinkaan ulkopuolisten meihin lyömiä. Norjalainen helluntaitulen tuoja pastori T. B. Barratt kantoi jo ensimmäisissä Ristin Voitto -lehdissä syvää huolta siitä, että Hengen lahjoja saanut joukko kantaisi myös Hengen hedelmää: rakkautta, iloa ja rauhaa.

Edeltäjiemme työtä arvioidessamme meidän on tärkeä tiedostaa, että myös me luomme historiaa tulevien polvien luettavaksi. Kaikkien haasteiden keskellä on hyvä muistaa, että jossakin joku joskus arvioi meidänkin onnistumisemme – ja myös meidän epäonnistumisemme.

 

• 
  

Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.