Vapaakristillisyys Suomen lainsäädännössä

Uppsalan kirkolliskokous vakiinnutti uskonpuhdistuksen ja luterilaisen tunnustuksen Ruotsin valtakunnassa vuonna 1593. Kokouksen päätös oli suunnattu torjumaan ennen kaikkea katolisen kirkon oppia, mutta yhtä kylmää kyytiä saivat myös uskonpuhdistuksesta syntyneet muut tunnustukselliset yhteisöt: ”Samoin me sanoudumme jyrkästi irti kaikista sakramentin halveksijoiden, zwingliläisten ja kalvinilaisten harhoista, kuten myös uudestikastajista ja kaikista muista harhaoppisista, minkä nimisiä lienevätkin. Heitä emme keskuudessamme hetkeäkään siedä emmekä hyväksy heidän oppejaan.”

Silloisessa Ruotsin valtakunnassa ei ollut vielä uskonnonvapautta. Tavoitteena pidettiin sitä, ettei kukaan ajattelisi uskonnosta toisin. Uppsalan kirkolliskokouksen päätöksessä vedotaan puhtaaseen raamatullisuuteen mutta samalla todetaan päätöksen poliittinen luonne.

Kirkko, valtionhallinto ja uskonnonvapaus

Kun niin sanottu kirkkolaki säädettiin Ruotsissa vuonna 1686, kirkosta tuli virallisesti osa valtionhallintoa. Lain mukaan kaikkien kansalaisten oli kuuluttava evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Pietististen herätysliikkeiden alkaessa levitä Saksasta Pohjolaan säädettiin vuonna 1726 konventikkeliplakaatti, joka kielsi hartaustilaisuuksien eli konventikkeleiden pitämisen. Lain mukaan perheenpään tehtävänä oli pitää yllä hartauden harjoitusta mutta vain oman perhekuntansa sisällä.

Tämän lain nojalla Suomessa käytiin muun muassa tunnetut Kalajoen käräjät 1839. Käräjillä herännäisjohtajia ja seuroihin osallistuneita tuomittiin raskaisiin sakkorangaistuksiin. Laki oli voimassa tsaarin ajan Suomessa vuoteen 1870 saakka.

Uskonnonvapaus alkoi ottaa maassamme askeleita toiseen suuntaan, kun vuonna 1889 säädettiin eriuskolaislaki. Tuolloin metodistit ja baptistit rekisteröityivät uskonnollisiksi yhdyskunniksi.

Suomen itsenäistyttyä laadittiin vuonna 1919 perustuslakia vastaava hallitusmuoto, jossa viitattiin laajempaan uskonnonvapauteen. Tämä toteutui lopulta vasta 1923 uskonnonvapauslaissa. Tuolloin muun muassa Vapaakirkko rekisteröityi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Uskonnonvapauslaki uudistettiin vuonna 2003.

Laki turvaa oikeudet

Uskonnollista toimintaa Suomessa määrittelevistä laeista tärkein on perustuslaki. Se takaa jokaiselle oikeuden tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumuksensa ja kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Toinen tärkeä laki on uskonnonvapauslaki, joka määrittelee tarkemmin, kuinka perustuslain takaama uskonnonvapaus käytännössä toteutuu. Tämä tarjoaa myös mahdollisuuden rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Samaan kokonaisuuteen kuuluu kirkkolaki, joka yleisluontoisesta nimestään huolimatta koskee ainoastaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Tälle rinnakkainen on laki ortodoksisesta kirkosta. Näillä kahdella kirkolla on Suomen lainsäädännössä julkisoikeudellinen erityisasema. Muut uskonnolliset yhdyskunnat, Suomen Helluntaikirkko mukaan luettuna, kuuluvat uskonnonvapauslain piiriin.

Useiden helluntaiseurakuntien toimintaa ohjaa vielä yhdistyslaki, vaikka uskonnonvapauslaki antaa niille selvästi paremmat toimintaedellytykset. Käytännön eroja löytyy esimerkiksi johtajuusrakenteeseen, sielunhoitajan vaitiolo-oikeuteen, kokoontumiseen ja yhdenvertaisuuteen liittyvissä asioissa.

Myöskään kolehtia jumalanpalveluksessa kerättäessä uskonnolliset yhdyskunnat eivät tarvitse erillistä rahankeräyslupaa.


Esko Matikainen

Kirjoittaja on Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja.