Tuhannet käsikirjoituslöydöt romuttavat populaarit salaliittoteoriat

Suomalaisten käännösten mukaan apostoli Johannes toteaa toisessa kirjeessään, että hän ei haluaisi käydä asioita läpi paperilla ja musteella.¹ Johannes ei kuitenkaan kirjoittanut paperille, joka tuli Lähiidässä käyttöön vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Apostolin käyttämä sana khartees tarkoittaakin papyrusta. Tämä varsinkin Niili-joen alueella kasvava ruokokasvi ja siitä valmistetut kirjoitusarkit olivat pitkään merkittävä vientituote egyptiläisille, jotka vastasivat kirjoitusmateriaalin tuottamisesta koko Välimeren alueelle.

Papyrus määritteli tuon ajan ihmisten kommunikointikeinoja, ja esimerkiksi kaikki Uuden testamentin teokset kirjoitettiin papyrukselle. Kielenä oli tuolloin puhuttu niin sanottu koinee-kreikka. Uuden testamentin lyhimmät kirjeet, kuten Paavalin kirje Filemonille, mahtuivat hyvin yhdelle papyrusarkille, jonka koko vastasi suurin piirtein nykyään käytössä olevaa A4-paperia.

Koska pidemmät teokset vaativat enemmän tilaa, arkeista täytyi liimata pidempiä rullia. Niiden pituus oli enimmillään noin kymmenen metriä. Sitä pidempiä teoksia ei käytännöllisistä syistä voitu enää valmistaa.

Tämä oli yksi syy sille, että evankelista Luukas kirjoitti Jeesuksesta ja varhaisista seurakunnista kahdessa eri teoksessa: Luukkaan evankeliumi Uuden testamentin pisimpänä teoksena mahtui juuri ja juuri kymmenen metriä pitkään papyrusrullaan.

Sataluvun taitteessa kristillisten teosten kopiointiprosessissa tapahtui erityinen muutos: kristityt siirtyivät kääröistä koodekseihin eli kirjamuotoon. Papyrusarkeista alettiin toisin sanoen koota kirjoja. Muutos oli poikkeuksellinen, sillä esimerkiksi juutalaiset jatkoivat pyhien tekstien tallentamista kääröihin. Samalla muutos kulki käsi kädessä sen kanssa, että kristityt alkoivat muodostaa omaa pyhien kirjoitusten kokoelmaa juutalaisten Raamatun eli Vanhan testamentin rinnalle.

300-luvulta eteenpäin papyrus korvautui kirjoitusmateriaalina nahasta tehdyillä pergamenteilla.

Takaisin menneisyyteen

Useimmat ihmiset lienevät kiinnostuneita menneisyydessä tapahtuneista asioista. Historian kanssa me kohtaamme kuitenkin vääjäämättömän haasteen: miten me voimme tietää 200 vuotta vanhoista asioista, puhumattakaan tilanteesta, jossa olemme 2 000 vuoden päässä meitä kiinnostavista henkilöistä ja tapahtumista?

Tieto täytyy kulkeutua eteenpäin välittäjien kautta, suullisesti tai kirjallisesti. Uuden testamentin teosten kohdalla kysymys on luonnollisesti kirjallisista lähteistä.

Eräässä historialehdessä esiteltiin hiljattain Rooman keisari Neron elämää, joka hallitsi valtakuntaa vuosien 54–68 välillä. Artikkelissa annettiin tarkkoja tietoja muun muassa siitä, miten Nero avioitui miehen kanssa vaimonsa kuoleman jälkeen. Harva tulee kuitenkaan pohtineeksi kysymystä, mitkä ovat ne lähteet, joiden pohjalta me voimme rakentaa kuvan keisarin monivivahteisesta elämästä.

Keisari Neron tapauksessa tutkijat joutuvat tukeutumaan lähinnä kahden historioitsijan,  Tacituksen (n. 56–120) ja Suetoniuksen (n. 69–140), teksteihin. Molemmat kirjoittivat huomattavan tärkeitä teoksia keisareiden elämästä. Kuitenkin parhaat käsikirjoitukset, jotka näistä teoksista ovat säilyneet, on kopioitu noin 800 vuotta itse tapahtumien jälkeen. Tästä huolimatta tutkijat luottavat siihen, että nämä käsikirjoitukset sisältävät ainakin riittävän tarkasti saman tekstin, jonka kirjoittajat alun perin kirjoittivat.

Huikea määrä tekstilöytöjä

Entä mikä on tilanne Uuden testamentin käsikirjoitusten osalta?

Meille ei ole säilynyt Uuden testamentin teosten alkuperäisiä käsikirjoituksia. On kuitenkin muistettava, että sellaisia ei ole saatavilla mistään muustakaan tuon ajan teoksesta. Yksi eroavuus Uuden testamentin ja muiden antiikin teosten välillä kuitenkin on olemassa: samaan aikaan, kun muiden antiikin teosten tutkijat valittavat käsikirjoitusten vähyyttä, Uuden testamentin tutkijat hukkuvat käsikirjoitusten paljouteen. Säilyneitä käsikirjoituksia kreikan kielellä ja käännöksinä on olemassa noin 25 000 kappaletta. Monien tekstien kohdalla tutkimus on edelleen pahasti kesken.

Koska evankeliumi levisi nopeasti ympäri Rooman valtakuntaa, eivätkä kaikki osanneet kreikkaa, teoksia alettiin jo toisella vuosisadalla kääntää latinaksi, syyriaksi ja koptiksi. Tämä käy ilmi muun muassa eräästä ikävästä tapauksesta, josta kerrotaan vanhimmassa säilyneessä latinankielisten seurakuntien elämää kuvaavassa teoksessa Scilliumin marttyyrien kärsimys (lat. Passio Sanctorum Scilitanorum). 17. heinäkuuta vuonna 180 kaksitoista kristittyä – seitsemän miestä ja viisi naista – seisoi oikeudessa Karthagossa syytettynä siitä, että he eivät suostuneet palvomaan keisari Marcus Aureliusta jumalana. Kun  heiltä ennen teloitusta kysyttiin, mitä teoksia he kantavat mukanaan, he vastasivat: ”Kirjoja ja hyvän miehen Paavalin kirjeitä.” Lause osoittaa, että evankeliumit ja Paavalin kirjeet olivat saatavilla latinaksi jo vuonna 180.

Varhaisten käännösten lisäksi tutkijoiden käytössä on kirkkoisien ja muiden varhaisten kirjoittajien lainauksia Uuden testamentin teoksista. Näitä lainauksia on niin paljon, että pelkästään niiden perusteella Uuden testamentin teksti voitaisiin koostaa miltei kokonaan.

Esimerkkilöytöjä

Vanhin koko Uuden testamentin sisältävä käsikirjoitus on Codex Sinaiticus. Nimi tarkoittaa Siinain kirjaa. Tämä pergamenteille kirjoitettu teos on peräisin 300-luvun puolivälistä. Koodeksia säilytettiin Siinain vuorella Pyhän Katariinan luostarissa, josta se 1800-luvun puolivälissä päätyi länsimaalaisten tutkijoiden käsiin.

Samalta ajalta on peräisin Codex Vaticanus, joka sisältää suurimman osan Uuden testamentin teoksista. Puuttuvat teokset ovat pastoraalikirjeet (1. & 2. Tim. sekä Tit.), Filemonin kirje sekä Ilmestyskirja. Teosta säilytetään Vatikaanin kirjastossa.

Nämä kaksi koodeksia ovat se kivijalka, jonka varaan modernit käännökset on rakennettu viimeisen sadan vuoden aikana. Aikaväli Uuden testamentin tapahtumien ja varhaisimman löytyneen koko Uuden testamentin sisältävän käsikirjoituksen välillä on noin 300 vuotta, mikä on alle puolet esimerkiksi edellä mainitun keisari Neron elämän ja siitä kertovien elämäkertakuvausten ajallisesta etäisyydestä. Lisäksi viimeisen sadan vuoden aikana tehty tutkimus on tuonut esille papyruslöytöjä, joista osa voidaan ajoittaa 100- ja 200-luvuille. Olennaisimpia näistä löydöistä ovat Chester Beatty- ja Bodmer-papyrukset.

Chester Beatty -papyruksiin kuuluu kolme käsikirjoitusta, jotka ovat noin vuodelta 200. Yhdessä ne sisältävät huomattavan laajoja kokonaisuuksia evankeliumeista, Apostolien teoista, Paavalin kirjeistä ja Ilmestyskirjasta. Bodmerpapyruksiin taas kuuluu neljä käsikirjoitusta, joista kolme on peräisin noin vuodelta 200 ja yksi noin vuodelta 500. Esimerkiksi papyrus numero 72 (n. 200 jKr.) on vanhin käsikirjoitus, joka sisältää Pietarin kirjeet sekä Juudaksen kirjeen kokonaisuudessaan.

Kaikista vanhin tunnettu Uuden testamentin tekstiä sisältävä käsikirjoituspalanen on tällä hetkellä papyrus 52, joka on vuosilta 100– 150. Se sisältää jakeita Jeesuksen ja Pilatuksen välisestä keskustelusta Johanneksen evankeliumista.² Sen ajoitus osoitti aikoinaan vääräksi näkemyksen, jonka mukaan kyseinen evankeliumi olisi kirjoitettu vasta toisen vuosisadan loppupuolella.

Tietoa myös kaanonin muodostumisesta

Raamatuntutkimuksessa käsikirjoituslöytöjen tärkein käyttötarkoitus on auttaa selvittämään Uuden testamentin teosten alkuperäinen kirjoitusmuoto. Sen lisäksi niiden pohjalta voidaan kuitenkin tehdä tärkeitä päätelmiä, kun tutkitaan kaanonin eli tässä tapauksessa Uudeksi testamentiksi kutsutun kirjakokoelman muodostumisprosessia.

Esimerkiksi papyrus 45, joka sisältää tekstiä neljästä evankeliumista ja Apostolien teoista, osoittaa, että nämä teokset oli koottu samojen kansien sisälle jo vuoden 200 tienoilla. Käsikirjoitus 0212, joka on niin ikään noin vuodelta 200, on alun perin sisältänyt neljän evankeliumin harmonisoidun kokonaisuuden.

Nämä kaksi esimerkkiä tukevat monista muista lähteistä saatua havaintoa, että neljää evankeliumia alettiin koota samojen kansien sisälle jo toisella vuosisadalla. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit toisin sanoen nousivat nopeasti  rvovaltaiseen asemaan ilman kilpailijoita.

Sama huomio voidaan tehdä Paavalin kirjeistä. Viimeistään 100-luvun alussa Paavalin kirjeitä alettiin koota yksiin kansiin. Yksi esimerkki tästä kehityksestä on juuri edellä mainittu Chester Beatty -kokoelma. Tutkijat kiinnittävät usein huomiota myös apostolisiin isiin lukeutuneen Klemens Roomalaisen säilyneeseen kirjeeseen, jonka hän lähetti Korintin seurakunnalle vuonna 96. Kirje osoittaa Klemensin tunteneen useita Paavalin kirjeitä.

Kaikki tämä käy yksiin sen kanssa, mitä tiedämme varhaisimmista Uuden testamentin kaanonin sisältävistä listoista: evankeliumit, Apostolien teot ja Paavalin kirjeet kuuluivat alusta saakka kaanoniin ja muodostivat arvovaltaisten kirjoitusten selkärangan.

Huuhaateoriat romukoppaan

Varhaiset tekstilöydöt osoittavat vääräksi myös populaarit teoriat, joiden mukaan Uuden testamentin – ja käytännössä koko kristinuskon – sanoma oli ensimmäisten satojen vuosien aikana olennaisesti muutettu. Löydöt paljastavat humpuukiksi esimerkiksi klassikoksi nousseessa Da Vinci -koodissa esitetyn väitteen, jonka mukaan Uuden testamentin kaanoniin oli alkujaan ehdolla noin kahdeksankymmentä evankeliumia, joista 300-luvulla pidetty kirkolliskokous kelpuutti mukaan vain neljä.

Todellisuudessa Uuteen testamenttiin talletetut teokset levisivät heti ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien nopeasti ympäri Rooman valtakuntaa ja niitä kopioitiin kovalla tahdilla. Tähän liittyi olennaisella tavalla tapa lukea teoksia ääneen seurakuntien jumalanpalveluksissa. Ääneen lukeminen johti automaattisesti teoksen tunnettavuuteen, ja se puolestaan kulki käsi kädessä teosten tarkan kopioimisen kanssa. Liialliset muutokset eivät olisi menneet yhteisössä läpi. Siksi kenelläkään ei esimerkiksi 300-luvulla ollut edes teoreettista mahdollisuutta muokata kaikkien teosten sisältöä uusiksi: tekstit olivat yksinkertaisesti levinneet liian laajalle alueelle liian monina kopioina.

Ehkä vieläkin tärkeämpää on huomata, että kristittyjen keskuudessa alkoi jo 100-luvun taitteessa muodostua ajatus omasta pyhien kirjoitusten kokoelmasta, johon suhtauduttiin pyhille kirjoituksille kuuluvalla kunnioituksella. Tästä parhaimmat todisteet ovat papyruskääröjen vaihtaminen koodekseihin sekä neljän evankeliumin ja Paavalin kirjeiden kokoelmat, jotka uusi kirjamuotoon siirtyminen mahdollisti.

Viitteet:

1) 2. Joh. 12.
2) Joh. 18:31–33, 37–38.


Janne Saarela

Kirjoittaja on teologian kandidaatti.

Niin lähelle alkutekstiä kuin mahdollista

Kun raamatunkäännöskomiteat nykyään kokoontuvat valtavan projektin äärelle — valmistamaan uutta Uuden testamentin käännöstä jollekin kielelle — heidän ei onneksi tarvitse käydä läpi kaikki tuhansia olemassa olevia käsikirjoituksia. Tutkijat ovat nimittäin jo muutaman sadan vuoden ajan analysoineet löydettyjä käsikirjoituksia hyvin tarkasti, ja työn tulos – Uuden testamentin tällä hetkellä kaikista alkuperäisimpänä pidetty tekstimuoto – on tiivistetty samojen kansien sisälle.

Vaikka näitä niin sanottuja kriittisiä tekstilaitoksia on olemassa useita, kääntäjät käyttävät yleensä apunaan niistä tunnetuinta, Nestle-Aland28:aa. Teokseen voi tutustua osoitteessa nestle-aland.com.